Hiljainen alkuvuosi

Olen täällä, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa. Mieli on ollut hieman maassa alkuvuoden ajan. Adoptioneuvontamme on tällä hetkellä ei toivotussa selvitysvaiheessa. Viimeisin aika sossun suosituksesta peruttiin ja uutta ei varattu.

Mitä tämä selvitysvaihe on ja miksi näin meille kävi.

Olemme sossullemme toimittaneet aikaisemmin lääkärin lausunnot ja pyydetyt erikoislääkäreiden lausunnot. Nyt sitten neuvonnan loppuvaiheella oli konsultoiva lääkäri vaatinut lisää selvityksiä. Eli tiedossa lisää erikoislääkäreillä käyntiä. Mahdollisesti uusia tutkimuksia tarvitaan, jotta myös tämä konsultoiva lääkäri uskoisi meidän sopivan adoptiovanhemmiksi. Toki on hyvä, että kaikki asiat varmistetaan, ennen kuin lähetetään lupahakemus adoptiolautakuntaan, ettei sieltä sitten tulisi lisäselvityspyyntöjä.

Olemme mielestämme perusterveitä. Mies parantunut täysin äkillisestä sairaudesta, josta on jo aikaa.  Itse en pidä astmaani sairautena koska pärjään sen kanssa todella hyvin.  Ilmeisesti konsultoiva lääkäri on pitänyt ylipainoani syynä astmalleni vaikka sairastuin astmaan aikoinaan normaalipainoisena. Ja tämän johdosta minun tulee hankkiutua erikoislääkärin pakeille, joka tekisi täydellisen arvion terveydentilastani.

Sossumme toki on todella pahoillaan tästä tilanteesta ja ei voi ymmärtää miten painoonkin tartutaan niin herkästi. Hänen mielestään meillä ei olisi esteitä tulla adoptiovanhemmaksi. Se ei tietenkään tässä tilanteessa paljon lämmitä.

No yritetäänpä tässä laihduttaa ja odotella, että päästään näiden lääkäreiden luokse. Tässä odotellessa varasin ajan ravitsemusterapeutille ja yritän pitää positiivistä virettä yllä. Ehkäpä aikanaan kotiselvitys saadaan valmiiksi tai sitten ei.

Mainokset

Joulun tuoksuja

Joululounaalla työtiimin kanssa. Lounasravintolan oven aukaisun johdosta kasvoillemme tulvi ihana jouluruuan tuoksu. Meille oli varattu pitkät pöydät, joiden ääressä vietimme pitkän lounastauon joululaatikoita syöden ja keskustellen jokaisen joulusuunnitelmista. Yksi viettää joulua anoppilassa, toinen lasten ja lapsenlasten kanssa ja joku kertoi lapsien jouluiloista. Minä olin hiljaa,  mutta en siksi, etten halunnut kertoa lapsettomasta joulustamme. Olin hiljaa siksi, että halusin kuunnella minkälaisia joulutapoja kullakin on. Samalla mietin, että minkälaiset mahtaa olla joulutraditiot mahdollisen lapsemme synnyinmaassa. Viettääkö lapsemme synnyinäiti joulua ja minkälainen se mahtaa olla tänä vuonna? Kantaako hän paraikaa lastamme vatsassaan vai onko lapsi jo hänen sylissään? Onko tämä joulu lapsemme ensimmäinen joulu ja montako joulua hän vielå viettää ennen kuin pääsee kotiin?  Kollegani vieressä sanoo minulle jotain ja nousee ylös. En kuullut mitä hän sanoo, mutta nousen myös ylös ja seuraan häntä.  Ihana glögin tuoksu lasissa leijailee nenääni ja palaan työtovereiden keskusteluihin mukaan.

Kävellessämme lounaalta takaisin, aloin haaveilemaan unelmien joulusta.  Pienen lapsemme pukisimme tonttuasuun tai  hienoon juhla-asuun. Lähisukulaisemme olisivat luonamme kaikki ja pienokaisemme leikkisi veljenlapsien kanssa. Jossain vaiheessa mieheni katoaisi roskia viemään ja sillä aikaa kävisi joulupukki tuomassa lahjoja. Lapsemme avaisi silmät pyöreinä joululahjoja ja riemun kiljahdukset raikuisivat olohuoneessamme. Illalla lapsukainen nukahtaa uuden nallensa viereen. Minä ja mieheni katsoisimme oven raosta pientä tuhisevaa ihmettä.

Palattuamme työpaikalle ja muutaman tunnin palaverin jälkeen haistan taas joulun tuoksun. Pomomme oli hankkinut meille joulutorttuja. Leivoslaatikon avattua, kokoustilassamme leijaili luumun ja rasvaisen voitaikinan tuoksua.

Kotona halusin jatkaa joulun tuoksujen luomista.  Pomeranssi, kaneli, inkivääri, kardemumma, neilikka, vanilja…. Maustekakku kohosi uunissa. Kun kakku oli jäähtymässä hellan päällä, mieheni olisi halunnut maistaa palan. En antanut siihen lupaa. ”Jouluna vasta”, sanoin. Sillä hetkellä mieleeni tuli oma äitini,  joka myös leipoi paljon ennen joulua, ja herkkuja sai vasta jouluna.

Hyvää ja mielikuvitusrikasta joulumieltä kaikille!

Kasvatus

Adoptioneuvonnan kotitehtävämme koskee kasvatusta ja vanhemmuutta. Kysymykset vaikuttavat vaikeilta. Olen yksin kotona mieheni ollessa töissä. Sytytän kynttilöitä ja alan miettimään kysymyksiin vastauksia.

Yritän palata omaan lapsuuteeni ja miettiä miten omat vanhempani ovat minut kasvattaneet. Olen perheen kolmas lapsi ja silti olen aina tuntenut olevani rakastettu. Johtuisiko tuo siitä, että ikäeroa siskooni ja veljeeni on useampi vuosi ja olen ollut aina perheen pienin ja ”lellityin”. Vaikka perheeni ei ole koskaan ollut varakas, koen nyt aikuisena, ettei minulta lapsena puuttunut mitään. Sairastelin lapsena ja oli usein sairaalassa. Silti on jäänyt tunne, että minusta on huolehdittu hyvin.

Kun minun pitäisi vastata, mitä saamastani kasvatuksestani haluaisin välittää omalle lapselleni ja mitä taas en haluaisi, olen vaikeuksissa… En löydä konkreettisia vastauksia. Palaan taas lapsuuteni muistoihin, joissa olin sairaalassa. Isäni jäi luokseni melkein joka ilta siihen asti, kunnes nukahdin. Tuolloin ei vielä vanhemmat pystyneet yöpymään sairaalassa lapsen luona. Muistan puristaneeni isäni peukaloa kovaa, ettei hän karkaisi. Eikä hän karannutkaan. Vasta kun olin nukahtanut sikeään uneen, oli isä lähtenyt kotiin äitini, siskoni ja veljeni luokseni. Heräsin aina vasta aamulla ja kohta jo äitini tuli paikalle.  Vanhempani saivat minut luottamaan, etten ole sairaalassa yksin pitkään aikaan, ja että kyllä kohta jompi kumpi heistä on luonani. Tuon turvallisuuden tunteen luomisen haluaisin osata viedä oman lapseni kasvatukseen.

Äitini tuli kotiimme vierailulle. Kerroin hänelle meidän kotitehtävistämme. Hän mietti hetken, kunnes kertoi, että olisi voinut olla parempi vanhempi. Hän koki, että sisarukseni jäivät paitsioon minun sairastaessa. Veljeni ja siskoni olivat usein tätini kanssa, kun isä ja äiti olivat töiden jälkeen vuorotellen luonani sairaalassa. Vaikea asia pattitilanteessa. Miten huomioida muut lapset, kun yksi vaatii hyvin paljon huomiota. Mietin, että meidän kohdallamme ei tule olemaan tuollaista tilannetta, koska lapsi jota niin kovasti odotamme, tulisi olemaan ainokaisemme. Hän saisi meidän kaiken huomiomme.  Jäin miettimään äidin sanoja ja sisarusteni kasvatusta. Mitä en haluaisi viedä oman lapseni kasvatukseen. En halua, että lapsemme tulisi koskaan kokevansa olevansa meille vähemmän tärkeä kuin joku muu.

Lapsuuteni ja kasvatukseni ovat siis mielestäni olleet parhaita mitä minulle olisi voinut olla. Vaikka on niitä ikäviäkin muistoja, niin vanhempani tekivät aina parhaansa. Haluan, että lapsemme kokee myös tämän saman tunteen kuin minä nyt, uhmaiän ja murrosiän vaiheidenkin jälkeen.

Kotikäynti

Jännitykset sosiaalityöntekijän kotikäynnin takia olivat aivan turhia. Vierailu tuntui, kuin joku tuttava olisi käynyt meillä kyläilemässä.

Esittelimme kotimme jokaisen huoneen ja näytimme, mistä huoneesta aiomme tehdä lapsen huoneen. Kerroimme seinän valokuvien ihmisistä. Kun olimme katsastaneet kolmiomme jokaisen nurkan, istahdimme ruokapöytämme ääreen syömään joulutorttuja. Niitä syödessä kävimme läpi tämän päivän teemaa rennosti rupatellen. Aiheenamme oli parisuhde. Kehuimme tuon ”tuttavan” läsnä ollessa toisiamme ja kerroimme, miten riitelemme ja miten riidoista selvitään. Kerroimme myös, minkälaisia naapureita meillä on. Sossua siis kiinnosti, onko paljon lapsiperheitä. Hän halusi myös tietää, mitä kotimme ympäristöstä löytyy. No asumme päiväkodin vieressä ja koulukin löytyy muutaman sadan metrin päästä. Kaupat, apteekit ja sairaalakin löytyy kilometrin säteellä. Sosiaalityöntekijä vaikutti tyytyväiseltä.

Kyllä ilmapiiri oli selkeästi rennompi, kun olimme kotona emmekä sossutyöntekijän työhuoneessa. Miksei kaikki tapaamiset voi olla kotona…

Verkostoitumaan

Missä tahansa adoptioon liittyvässä tilaisuudessa olemme olleetkaan, niin meille on korostettu verkoston rakentamisen tärkeyttä jo nyt odotusvaiheessa. Totta varmaan se on, että kun lapsi saadaan kotiin,  ei siinä ehdi samalla verkostoitumaan.

Uskaltauduin siis vihdoin osallistumaan adoptioperheiden tapaamiseen. Kiitos kuuluu myös blogiini kommentoineelle ”Illusialle” kannustusviestistä. Ennakkoluuloni silti oli,  etten kuulu joukkoon ilman lasta. Alussa fiilikseni oli outo, mutta se lasten riemu sai minut unohtamaan oman lapsettomuuteni ja outous muuttui innostukseksi. Vanhemmat kertoivat avoimesti omia tarinoitaan ja olivat aidosti kiinnostuneita myös meidän tarinasta.

Jokainen vanhempi korosti näiden tapaamisien tärkeyttä. Lapset kokevat tapaamisissa olevansa samanarvoisia ja samanlaisia toisien lapsien kanssa.  Vanhemmat taas saavat keskustella keskenään adoptiovanhempien kanssa haasteista, ilonaiheista ja tunteistaan avoimesti. Vastapainoksi saavat vinkkejä,  yhteisiä onnistumisen hehkutuksia ja ymmärrystä. Itse sain mukaani ison sylillisen rohkeutta ja positiivistä mieltä.

Aion kyllä jatkossakin osallistua tapaamisiin, jos vain mahdollista.

Kotikäyntiin valmistautuminen

Lähenee päivä, että sosiaalityöntekijä tulee kotiimme. Miten valmistautua? Olemme miettineet valmiiksi, mihin vierashuoneen tavarat menevät, kun huoneesta tehdään lapsen huone. Osaamme kertoa, missä on päiväkoti, koulu, leikkipuistot ja sairaala.

Mutta miten muuten voisimme valmistautua?

Onko soveliasta tarjota kahvia tai teetä? Entä pitäisikö tarjota lisäksi jotain kahvin/teen kanssa? Istummeko ruokapöydän ääressä keskustellen vai rennosti olohuoneessa sohvalla? Pitäisikö vaatehuone järjestää ja tehdä tilaa mahdollisen lapsen tavaroille? Pitäiskö tehdä jo joulusiivous? Minkälaisiin kysymyksiin olisi hyvä varautua?

 

Rasti ruutuun -lomake

En ole varmaankaan ainoa, joka mieltää lapsen terveydentila-lomakkeen täytön kamalaksi tehtäväksi. Hyväksyn, en hyväksy, en hyväksy,  voin harkita….

Lääkäriluennon jälkeen tuntuu, että ”En hyväksy” -rasteja tulee vain lisää. Mieheni kanssa rastitimme omat lomakkeet, näkemättä mitä toinen vastasi. Välillä kyselimme toisiltamme, että mitäs tää tarkoittikaan ja kävimme läpi luennolla kirjaamiamme muistiinpanoja. Kun olimme kumpikin rastittaneet koko lomakkeen, aloimme käymään vastauksiamme läpi. Vastauksemme erosivat vaikeimmissa kysymyksissä ja niistä sitten keskustelimme. Miksi toinen on vastannut ”kyllä”, kun itse olin vastannut ”ei” ja päinpäin. Lopputulemana yhtenäiset vastaukset ja paha olo.

Omatunto huutaa: ”Mikä oikeus minulla on rastittaa ”en hyväksy”.  Eihän biologisesti raskaanakaan voi näin tehdä (paitsi muutamissa poikkeusasioissa). Lapsen etu on,  jos ruksitamme vain ne kohdat hyväksytyiksi, joihin resurssimme ja voimavaramme riittävät. Tämä täytyy pitää mielessämme, jotta emme vaihda rasteja ”en hyväksy”-kohdasta ”hyväksy”-kohtaan.

Lukemista

Olen ostanut ja kirjastosta lainannut useita adoptioon liittyviä kirjoja. Kokosin listan kirjoista, mitkä kirjat on hankittu/lainattu.  Perään laitoin kommentit, jos olen lukenut. Ja toinen lista kirjoista, jotka aion hankkia. Onko sinulla vinkata lisää kirjoja hankintalistalleni? Kirjat siis saavat olla myös lastenkirjoja. Ja myös Kolumbia-aiheisia kirjoja saa vinkata.

Hankittu ja luettu:

– Lapsi suoraan sydämeeni (Luettu, adoptioperheiden koskettavia kokemuksia adoptiosta)

– Matkalla perheeksi – opas adoptiovanhemmille (Luettu, lähtee varmasti mukaan hakumatkalle)

– Xing ja sukulaiset (Luettu heti, kun sain tämän huuto.net ostokseni käsiini. Ihana lastenkirja Kiinasta adoptoidusta tytöstä joka aloitti koulun)

– Tunnetko Otso-karhun tarinaa? (Luettu. Hieman vanhemmalle lapselle tarkoitettu tarina 8-vuotiaana adoptoidusta karhusta)

– Minä, adoptoitu (vielä en ole lukenut)

– Adoptiomatka (Luettu muutamassa päivässä. Anna Pihlajamäen hurmaava kirja, jonka teksteihin pystyin samaistumaan useasti)

– Lapsi uusissa oloissa (Aloitettu lukemaan, paljon tuttua adoptioneuvonnasta mutta paljon uutta ja mielenkiintoista asiaa)

– Lapsen kanssa hyvinä ja pahoina päivinä (Luettu ja luulen että tämä tulee olemaan voimakirjani lapsen kasvaessa.)

– Annetaan hyvään kotiin (odottaa vapaapäivää jolloin olisi uppoutua kirjaan täysillä. Sisällysluettelo ja johdanto asettaa suuret odotukset tälle kirjalle.  Katsotaan mitä miettiä olen vajaa 400 sivua luettuani.

– Auringon lapset (Luettu. Lapsille tarkoitettu kirja, joka kertoo adoptoidusta lapsista)

– Kymmenen tarinaa adoptiovanhemmuudesta (Luettu. Adoptiovanhempien tarinat adoptiosta)

– Kiintymyssuhteet elämänkaaressa (Tätä uusinta hankintaa luen paraikaa ahmimalla. Sinkkosen tuttua tapaa käsitellä asioita niin että normaali ihminenkin sitä ymmärtää)

– Colombia travel Guide (Selailtu. Paljon kuvia sisältävä matkaopas. Suomeksi en ole löytänyt Kolumbian kulttuuriin ja luontoon liityviä kirjoja)

 

Hankintalistalla:

– Pikku Xing

– Xing ja superkaverit

– Tatu ja Patu- kirjoja

– Pitkä tie äidiksi, Lilly Korpiola

– Tie traumasta tervehtymiseen

Lisäksi luen heti postilaatikosta noudettua seuraavat jäsenlehdet:

– Yhteiset Lapsemme

– Adoptioperheet

– Pelastakaa Lapset

 

Adoptiovalmennuksen jälkeen

Adoptiovalmennusviikonloput on vietetty. Olisin tuolla porukalla voinut viettää useammankin viikonlopun. Kaksi viikonloppua täynnä mielenkiintoisia keskusteluita, iloa, surua, liikutuksen tunteita, kylmiä väreitä, naurua, onnellisuutta, tunteiden ja järjen sekamelskaa, yhteenkuuluvuutta…. Harvoin sitä pystyy keskustelemaan adoptioasioista aamusta iltaan ilman, että keskustelukumppani kyllästyisi tai olisi tietämätön mistä puhun. Mieletön vertaistukikokemus, jota jäin kaipaamaan. Onneksi on kaikkien osallistujien yhteystiedot, että voi ottaa yhteyttä,  kun siltä tuntuu.

Innostuin adoptiovalmennuksen jälkeen mahdollisesta hakumatkasta. Tosin sehän voi olla vasta vuosien päästä edessä. Päätin tehdä valmennuksessa ryhmätöinä kootuista listoista puhtaaksi kirjoitetut versiot, jotka odottavat sitä hetkeä, kun lapsitiedon joskus saamme. Listoja on kolme, jotka muokkasimme meidän perheen listoiksi; ”ennen hakumatkaa”, ”hakumatkalle mukaan”, ”hakumatkan jälkeen”. Vaikka voi tuntua vielä aikaiselta, niin aiomme alkaa työstämään ensimmäistä listaa heti kun adoptiolupa saatu ja hakemus saatu lähetettyä. Vaikka odotusta kestäisikin vuosia, niin haluamme olla mahdollisimman valmistautuneita. Sitähän tulevat bioäiditkin tekevät raskausaikana vaikka valmistaumiseemme onkin aika lailla erilaista. Silti valmistumisen lopputulos on sama; olla mahdollisimman valmis, kun lapsi saapuu kotiin.

Vielä en ole uskaltautunut mieheni kanssa osallistua adoptiotapaamisiin, joihin myös odottajat ovat erittäin tervetulleita. Koen oloni hieman epävarmaksi. Emmehän ole saaneet vieä edes adoptiolupaa. Sossutätimme ei näe mitään syytä, miksi emme lupaa saisi. Päin vastoin hän oli erittäin tyytyväinen viime tapaamisessa, kun kuuli meidän kokemuksia ja ajatuksia adoptiovalmennuksesta. Seuraavan kerran sossutäti tuleekin meille kotiin käymään. Sen jälkeen ikävä kyllä neuvontaan tulee pitkä väli… PeLan remontti Helsingissä vaikuttaa kuulemma niin, etteivät voi tavata asiakkaitaan väliaikaistiloissa. Itse useita remontti- ja rakennusprojekteja sivusta seuranneena tiedän, että on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että aikataulut vain venyy… ja tässähän on vielä joulu ja uusi vuosi välissä… No, kärsivällisyyttä taas peliin.

Ei vielä tämän vuoden jouluna. Ei varmaankaan ensi vuoden joulunakaan. Mutta olisikohan meitä vuoden 2020 jouluna jo kolme?

Valokuvia portfolioon

Olen aikaisemmin kertonut blogissani, kuinka maainfossa kerrottiin valokuvien tärkeydestä. Mieheni syntymäpäiväksi oli luvattu aurinkoista säätä. Ehdotin, että kutsuisimme koko perheen juhlimaan syntymäpäivää ja samalla ottaisimme kuvia perheestä. Pyysimme etukäteen kaikkia pukeutumaan värikkäästi siisteihin mutta ei liian hienoihin vaatteisiin, jotta voisimme ottaa ”täydellisen” perhepotretin adoptioportfolioomme.

Oli kuin olikin aurinkoinen päivä, joten saimme sisälle paljon luonnon. Isäni kameralla ja automaattilaukaisulla räpsimme useamman otoksen. Muistutin kaikkia hymyilemään leveästi hampaat näkyen, mutta välttäen irvistelyitä. Kuvien otto oli hauskaa, vaikka perheen pienimmät eivät malttaneetkaan olla kovin kauaa kuvattavina.

Kun myöhemmin rauhassa katsoin kuvia perheestämme, näytimme kaikki hyvin edustavilta ja iloisilta. Jäin silti pohtimaan, että näytämmekö me oikeasti onnellisilta ja perhekeskeiseltä perheeltä. Näytin muutamalle ystävälle kuvia. He kumosivat minun epäröinnit. Heidän mielestään kuvat näyttävät täydellisesti, kuinka kunnioitamme omia vanhempiamme ja kuinka läheisiltä perheenjäsenet keskenään vaikuttavat.

Aloin katsomaan kuvia ihan eri näkökulmasta. Totesin ääneen, että kyllä tähän perheeseen on hyvä lapsen tulla. Mietin, että miltä valokuvat näyttäisivät, kun mukana olisi lapsemme. Istuisiko hän mummon sylissä, vai olisikohan lattialla veljenlapsieni kanssa, vai rimpuilisiko hän mieheni sylissä. Toivon, että seuraavan kerran, kun perhepotretteja otetaan, olisi meidän pienokainen myös kuvissa.