Verkostoitumaan

Missä tahansa adoptioon liittyvässä tilaisuudessa olemme olleetkaan, niin meille on korostettu verkoston rakentamisen tärkeyttä jo nyt odotusvaiheessa. Totta varmaan se on, että kun lapsi saadaan kotiin,  ei siinä ehdi samalla verkostoitumaan.

Uskaltauduin siis vihdoin osallistumaan adoptioperheiden tapaamiseen. Kiitos kuuluu myös blogiini kommentoineelle ”Illusialle” kannustusviestistä. Ennakkoluuloni silti oli,  etten kuulu joukkoon ilman lasta. Alussa fiilikseni oli outo, mutta se lasten riemu sai minut unohtamaan oman lapsettomuuteni ja outous muuttui innostukseksi. Vanhemmat kertoivat avoimesti omia tarinoitaan ja olivat aidosti kiinnostuneita myös meidän tarinasta.

Jokainen vanhempi korosti näiden tapaamisien tärkeyttä. Lapset kokevat tapaamisissa olevansa samanarvoisia ja samanlaisia toisien lapsien kanssa.  Vanhemmat taas saavat keskustella keskenään adoptiovanhempien kanssa haasteista, ilonaiheista ja tunteistaan avoimesti. Vastapainoksi saavat vinkkejä,  yhteisiä onnistumisen hehkutuksia ja ymmärrystä. Itse sain mukaani ison sylillisen rohkeutta ja positiivistä mieltä.

Aion kyllä jatkossakin osallistua tapaamisiin, jos vain mahdollista.

Mainokset

Kotikäyntiin valmistautuminen

Lähenee päivä, että sosiaalityöntekijä tulee kotiimme. Miten valmistautua? Olemme miettineet valmiiksi, mihin vierashuoneen tavarat menevät, kun huoneesta tehdään lapsen huone. Osaamme kertoa, missä on päiväkoti, koulu, leikkipuistot ja sairaala.

Mutta miten muuten voisimme valmistautua?

Onko soveliasta tarjota kahvia tai teetä? Entä pitäisikö tarjota lisäksi jotain kahvin/teen kanssa? Istummeko ruokapöydän ääressä keskustellen vai rennosti olohuoneessa sohvalla? Pitäisikö vaatehuone järjestää ja tehdä tilaa mahdollisen lapsen tavaroille? Pitäiskö tehdä jo joulusiivous? Minkälaisiin kysymyksiin olisi hyvä varautua?

 

Rasti ruutuun -lomake

En ole varmaankaan ainoa, joka mieltää lapsen terveydentila-lomakkeen täytön kamalaksi tehtäväksi. Hyväksyn, en hyväksy, en hyväksy,  voin harkita….

Lääkäriluennon jälkeen tuntuu, että ”En hyväksy” -rasteja tulee vain lisää. Mieheni kanssa rastitimme omat lomakkeet, näkemättä mitä toinen vastasi. Välillä kyselimme toisiltamme, että mitäs tää tarkoittikaan ja kävimme läpi luennolla kirjaamiamme muistiinpanoja. Kun olimme kumpikin rastittaneet koko lomakkeen, aloimme käymään vastauksiamme läpi. Vastauksemme erosivat vaikeimmissa kysymyksissä ja niistä sitten keskustelimme. Miksi toinen on vastannut ”kyllä”, kun itse olin vastannut ”ei” ja päinpäin. Lopputulemana yhtenäiset vastaukset ja paha olo.

Omatunto huutaa: ”Mikä oikeus minulla on rastittaa ”en hyväksy”.  Eihän biologisesti raskaanakaan voi näin tehdä (paitsi muutamissa poikkeusasioissa). Lapsen etu on,  jos ruksitamme vain ne kohdat hyväksytyiksi, joihin resurssimme ja voimavaramme riittävät. Tämä täytyy pitää mielessämme, jotta emme vaihda rasteja ”en hyväksy”-kohdasta ”hyväksy”-kohtaan.

Lukemista

Olen ostanut ja kirjastosta lainannut useita adoptioon liittyviä kirjoja. Kokosin listan kirjoista, mitkä kirjat on hankittu/lainattu.  Perään laitoin kommentit, jos olen lukenut. Ja toinen lista kirjoista, jotka aion hankkia. Onko sinulla vinkata lisää kirjoja hankintalistalleni? Kirjat siis saavat olla myös lastenkirjoja. Ja myös Kolumbia-aiheisia kirjoja saa vinkata.

Hankittu ja luettu:

– Lapsi suoraan sydämeeni (Luettu, adoptioperheiden koskettavia kokemuksia adoptiosta)

– Matkalla perheeksi – opas adoptiovanhemmille (Luettu, lähtee varmasti mukaan hakumatkalle)

– Xing ja sukulaiset (Luettu heti, kun sain tämän huuto.net ostokseni käsiini. Ihana lastenkirja Kiinasta adoptoidusta tytöstä joka aloitti koulun)

– Tunnetko Otso-karhun tarinaa? (Luettu. Hieman vanhemmalle lapselle tarkoitettu tarina 8-vuotiaana adoptoidusta karhusta)

– Minä, adoptoitu (vielä en ole lukenut)

– Adoptiomatka (Luettu muutamassa päivässä. Anna Pihlajamäen hurmaava kirja, jonka teksteihin pystyin samaistumaan useasti)

– Lapsi uusissa oloissa (Aloitettu lukemaan, paljon tuttua adoptioneuvonnasta mutta paljon uutta ja mielenkiintoista asiaa)

– Lapsen kanssa hyvinä ja pahoina päivinä (Luettu ja luulen että tämä tulee olemaan voimakirjani lapsen kasvaessa.)

– Annetaan hyvään kotiin (odottaa vapaapäivää jolloin olisi uppoutua kirjaan täysillä. Sisällysluettelo ja johdanto asettaa suuret odotukset tälle kirjalle.  Katsotaan mitä miettiä olen vajaa 400 sivua luettuani.

– Auringon lapset (Luettu. Lapsille tarkoitettu kirja, joka kertoo adoptoidusta lapsista)

– Kymmenen tarinaa adoptiovanhemmuudesta (Luettu. Adoptiovanhempien tarinat adoptiosta)

– Kiintymyssuhteet elämänkaaressa (Tätä uusinta hankintaa luen paraikaa ahmimalla. Sinkkosen tuttua tapaa käsitellä asioita niin että normaali ihminenkin sitä ymmärtää)

– Colombia travel Guide (Selailtu. Paljon kuvia sisältävä matkaopas. Suomeksi en ole löytänyt Kolumbian kulttuuriin ja luontoon liityviä kirjoja)

 

Hankintalistalla:

– Pikku Xing

– Xing ja superkaverit

– Tatu ja Patu- kirjoja

– Pitkä tie äidiksi, Lilly Korpiola

– Tie traumasta tervehtymiseen

Lisäksi luen heti postilaatikosta noudettua seuraavat jäsenlehdet:

– Yhteiset Lapsemme

– Adoptioperheet

– Pelastakaa Lapset

 

Adoptiovalmennuksen jälkeen

Adoptiovalmennusviikonloput on vietetty. Olisin tuolla porukalla voinut viettää useammankin viikonlopun. Kaksi viikonloppua täynnä mielenkiintoisia keskusteluita, iloa, surua, liikutuksen tunteita, kylmiä väreitä, naurua, onnellisuutta, tunteiden ja järjen sekamelskaa, yhteenkuuluvuutta…. Harvoin sitä pystyy keskustelemaan adoptioasioista aamusta iltaan ilman, että keskustelukumppani kyllästyisi tai olisi tietämätön mistä puhun. Mieletön vertaistukikokemus, jota jäin kaipaamaan. Onneksi on kaikkien osallistujien yhteystiedot, että voi ottaa yhteyttä,  kun siltä tuntuu.

Innostuin adoptiovalmennuksen jälkeen mahdollisesta hakumatkasta. Tosin sehän voi olla vasta vuosien päästä edessä. Päätin tehdä valmennuksessa ryhmätöinä kootuista listoista puhtaaksi kirjoitetut versiot, jotka odottavat sitä hetkeä, kun lapsitiedon joskus saamme. Listoja on kolme, jotka muokkasimme meidän perheen listoiksi; ”ennen hakumatkaa”, ”hakumatkalle mukaan”, ”hakumatkan jälkeen”. Vaikka voi tuntua vielä aikaiselta, niin aiomme alkaa työstämään ensimmäistä listaa heti kun adoptiolupa saatu ja hakemus saatu lähetettyä. Vaikka odotusta kestäisikin vuosia, niin haluamme olla mahdollisimman valmistautuneita. Sitähän tulevat bioäiditkin tekevät raskausaikana vaikka valmistaumiseemme onkin aika lailla erilaista. Silti valmistumisen lopputulos on sama; olla mahdollisimman valmis, kun lapsi saapuu kotiin.

Vielä en ole uskaltautunut mieheni kanssa osallistua adoptiotapaamisiin, joihin myös odottajat ovat erittäin tervetulleita. Koen oloni hieman epävarmaksi. Emmehän ole saaneet vieä edes adoptiolupaa. Sossutätimme ei näe mitään syytä, miksi emme lupaa saisi. Päin vastoin hän oli erittäin tyytyväinen viime tapaamisessa, kun kuuli meidän kokemuksia ja ajatuksia adoptiovalmennuksesta. Seuraavan kerran sossutäti tuleekin meille kotiin käymään. Sen jälkeen ikävä kyllä neuvontaan tulee pitkä väli… PeLan remontti Helsingissä vaikuttaa kuulemma niin, etteivät voi tavata asiakkaitaan väliaikaistiloissa. Itse useita remontti- ja rakennusprojekteja sivusta seuranneena tiedän, että on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että aikataulut vain venyy… ja tässähän on vielä joulu ja uusi vuosi välissä… No, kärsivällisyyttä taas peliin.

Ei vielä tämän vuoden jouluna. Ei varmaankaan ensi vuoden joulunakaan. Mutta olisikohan meitä vuoden 2020 jouluna jo kolme?

Valokuvia portfolioon

Olen aikaisemmin kertonut blogissani, kuinka maainfossa kerrottiin valokuvien tärkeydestä. Mieheni syntymäpäiväksi oli luvattu aurinkoista säätä. Ehdotin, että kutsuisimme koko perheen juhlimaan syntymäpäivää ja samalla ottaisimme kuvia perheestä. Pyysimme etukäteen kaikkia pukeutumaan värikkäästi siisteihin mutta ei liian hienoihin vaatteisiin, jotta voisimme ottaa ”täydellisen” perhepotretin adoptioportfolioomme.

Oli kuin olikin aurinkoinen päivä, joten saimme sisälle paljon luonnon. Isäni kameralla ja automaattilaukaisulla räpsimme useamman otoksen. Muistutin kaikkia hymyilemään leveästi hampaat näkyen, mutta välttäen irvistelyitä. Kuvien otto oli hauskaa, vaikka perheen pienimmät eivät malttaneetkaan olla kovin kauaa kuvattavina.

Kun myöhemmin rauhassa katsoin kuvia perheestämme, näytimme kaikki hyvin edustavilta ja iloisilta. Jäin silti pohtimaan, että näytämmekö me oikeasti onnellisilta ja perhekeskeiseltä perheeltä. Näytin muutamalle ystävälle kuvia. He kumosivat minun epäröinnit. Heidän mielestään kuvat näyttävät täydellisesti, kuinka kunnioitamme omia vanhempiamme ja kuinka läheisiltä perheenjäsenet keskenään vaikuttavat.

Aloin katsomaan kuvia ihan eri näkökulmasta. Totesin ääneen, että kyllä tähän perheeseen on hyvä lapsen tulla. Mietin, että miltä valokuvat näyttäisivät, kun mukana olisi lapsemme. Istuisiko hän mummon sylissä, vai olisikohan lattialla veljenlapsieni kanssa, vai rimpuilisiko hän mieheni sylissä. Toivon, että seuraavan kerran, kun perhepotretteja otetaan, olisi meidän pienokainen myös kuvissa.

Fiilikset valmennusviikonlopun jälkeen

Adoptiovalmennusviikonlopuista ensimmäinen on vietetty. Kaksi päivää muiden hakijoiden kanssa. Adoptiovalmennuksen vetivät  kaksi adoptiovanhempaa.

Ensimmäisen kerran pystyimme puhumaan toisten ihmisten kanssa omasta adoptioprosessista ilman, että joku kysyisi miksi näin toimitaan tai mitä tapahtuu seuraavaksi. Asioista puhuimme asioiden oikeilla nimillä. Ne pelot ja kysymykset mitkä olivat mieltäni painanut, ei ollutkaan vain minun huolenaiheita. Yhdessä jakamalla asioita, pystyimme myös keksimään ratkaisuja yhdessä. Oli mielenkiintoista huomata, että vaikka kaikki hakijat periaatteessa olemmekin samassa tilanteessa niin silti olemmekin ihan erilaisissa tilanteissa.

Kokemukset adoptiovanhemmilta ja tositarinat toisaalta vahvistivat omaa halua ryhtyä adoptiovanhemmaksi. Toisaalta jäin miettimään, että olenko minä tarpeeksi hyvä äidiksi. Mutta kun pääsimme leikkimielisesti valitsemaan vanhempia lapsille, ymmärsin kuinka sattumanvaraista lapsen ja vanhempien valinta voikin olla. Silti olen sitä mieltä, että jos ja kun lapsiesitys tulee, niin luultavasti se tuntuu juuri niin tarkoitetulta.

Vertaistuen tärkeys on korostui vain entisestään. Odotan malttamattomana seuraavaa viikonloppua. Tuo ensimmäinen viikonloppu oli henkisesti aika raskas. Asioiden sulattelu on vienyt paljon aikaa. Päätimme mieheni kanssa varata hotellihuoneen pariksi yöksi, kun seuraavan kerran on adoptiovalmennusviikonloppu. Näin saamme samalla vietettyä miniloman poissa kodin askareista.

 

Nöpö

Isäni ei ole kertaakaan oma-aloitteisesti keskustellut adoptioasiastamme. Luulen, että se on hänelle niin vieras asia, niin ei pysty keskustelemaan siitä. Toivon, että pian järjestettäisiin isovanhemmille ja läheisille tarkoitettu adoptiotilaisuus. Isäni saisi sieltä itselleen tarvitsemaansa tietoa ja varmuutta käsitelläkseen ajatuksia. Tapaisi siellä muita samassa tilanteessa olevia tulevia isovanhempia. Uskon, että  läheisten tilaisuus auttaisi  isääni keskustelemaan aiheesta meidän ja muidenkin kanssa.

Isäni oli tuonut aikoinaan Itävällasta minulle pienen repun, mikä oli kuin pieni karhunpentupehmolelu. Silloin ei vielä Suomessa ollut eläinhahmoisia lastenreppuja, joten tuo oli hyvin spesiaali. Nallella on pieni hieman vinossa oleva nöpönenä. Siitä se sai heti nimekseen Nöpö. Nöpö kulki matkassani joka paikkaan. Lapin lomilla se kulki mukana hiihtäessä ja lasketellessa. Aina välillä pysähdyttiin kaivamaan repusta herkkueväitä. Yleensä oli mukana Dumle-tikkari, suffeli ja mehutetra. Toimi Nöpö myös tyynynä automatkoilla.

Kävin eilen vanhempieni luona ja isä kertoi siivonneensa varastoa. Hän oli löytänyt sieltä minun lapsuuden aarteita. Kätköistä löytyi koristenukkeja, pieniä posliiniesineitä ja minun koulupiirrustuksia. Näiden lisäksi sieltä löytyi Nöpö. En tiennyt, että se on vielä olemassa. Nyt reilu kolmekymmentä vuotta myöhemmin oli äitini pessyt Nöpön puhtaaksi. Repun hihnat oli haurastuneet ja murentuneet kokonaan. Päätin, että vien Nöpön korjattavaksi, jotta tulevaisuudessa pikkuinen lapsemme voi sitä sitten käyttää.  Piirtelen innoissani mielikuvia, joissa pieni tummatukkainen pienokainen on itse pakannut nallereppuun salaisia retkieväitä ja kantaa Nöpöä selässään onnellisena. Mietin jälkikäteen, että taisi isä löytäessään Nöpön ajatella adoptioisovanhemmuutta ja tulevaa pientä perheenjäsentä. Tämä oli varmastikin isän tapa näyttää minulle, että haluaa olla mukana adoptioprosessissamme.

Sukupuu ja itkupilli

Adoptioneuvonnan toisella käynnillä piirsimme sukupuuta miettien, miten meidät on lapsuudessa kasvatettu ja minkälaisia ihmisiä on ollut ja on tällä hetkellä ympärillämme. Kävimme läheiset ihmiset tarkasti läpi, mm. heidän ikänsä, ammatit ja luonteenpiirteistä piti osata kertoa. Koimme sukupuumme piirtämisen yllättävän raskaaksi. Mieheni isän suvusta emme tiedä paljon mitään. Meitä syvästi koskettaneita ihmisiä on paljon poistunut läheltämme. Silti lopuksi sossutätimme totesi, että olemme kasvaneet turvallisessa ympäristössä ja ympärillämme on iso turvaverkko.

Tuon käyntikerran jälkeen päätin hankkia itkun kestävän ripsivärin. Silmät kostuivat useaan otteeseen tapaamisen aikana. Menimme keskusteluissamme hyvin syvälle lapsuuden tapahtumiin ja nykyisiin perhesuhteisiin. Olen siis vain herkkä. Pikkuisenkin liikuttava asia saa silmäni kostumaan. Sossutädimme mielestä on vain hyvä asia, että näytän tunteeni selkeästi. Itse häpeilen sitä, että en pysty hillitsemään tunteitani. Nyt varmasti joku luulee, että purskahdin itkuun koko ajan. En siis parkumalla itkeskele, mutta silmäni kyllä kostuvat herkästi, kun keskustellaan hyvin liikuttavista asioista. Toisaalta iloitsen myös pienistä asioista ja näytän myös tunteet nauraen niin että kyyneleet valuvat pitkin poskia.

Tiedän, että adoptioneuvonnan käyntien välillä pitää kulua hieman aikaa. Pitää olla aikaa pureskella seuraavaa aihealuetta ja tehdä kotitehtävät ennen seuraavaa tapaamista. Totesin ensimmäisen tapaamisen jälkeen, ettei kotitehtäviä pysty työstämään muutamassa päivässä. Niiden tekemisessä täytyy mennä todella syvälle itseensä ja miettiä omia kokemuksia ja miten ne ovat vaikuttaneet minuuteen ja millä tavalla ne tulevat vaikuttamaan mahdollisen lapsen kasvatukseen. Saimme viimeksi kotitehtäväksi miettiä menetyksiämme ja niiden vaikutusta omaan elämäämme ja mahdollisen lapsen elämään. Aloitin vastailemaan kysymyksiin heti tapaamisen jälkeen, mutta silti vielä on paljon auki mietteitä, jotka pitäisi saada raapustettua paperille. Seuraavaa neuvonnan aikaa pitää vielä odottaa kuukausi eli melkein kaksi kuukautta väliä edelliseen. Ymmärrän, että jos kuukausi olisi väliä seuraavaan käyntiin, mutta meillä väliä on melkein kaksi kuukautta. Ja tuo aika oli ensimmäinen, jota sossutäti ehdotti. Tuo kaksi kuukautta taitaa kuitenkin olla lyhyt aika verrattuna mahdollisen adoptioluvan saamisen jälkeiseen odotusaikaan. Tahtoisimme vaan päästä nopeasti seuraavalle etapille.

Informaatioaallokko

Kuukausi sitten oloni oli vielä sellainen, etten mistään oikein tiennyt vielä mitään. Halusin tietää kaiken, mutten osannut etsiä tietoa. Nyt käytyämme adoptioneuvonnassa toisen kerran ja muutamassa infotilaisuudessa, huomasin että tietoa on tarjolla vaikka kuinka paljon, kunhan vain osaa etsiä. Kirjastosta löytyi pino kirjoja (vanhoja ja uusia) koskien adoptiota ja kirjakaupasta lähti muutama muukin kirja mukaan. Tiedänpä miten pimenevät syysillat kuluvat.

Kävimme adoption kohdemaiden infossa, jossa esiteltiin palveluntarjoajan kohdemaita. Itsellämme miettimämme maavaihtoehto vain vahvistui. Tosin kiinnostuimme Kolumbian lisäksi kahdesta muusta maasta. Oli myös muutama kohdemaa, jonka kohdalla heti vedimme pitkän viivan. Nämä maa -hylkäykset johtuivat lähinnä adoptioprosessin kestosta ja kohdemaan hakijoiden kriteereistä.

Pääsimme osallistumaan myös Kolumbia-infoon. Oli mielenkiintoista kuulla tarkemmin asioista, joita et löydä netistä lukemalla. Saimme myös ajankohtaista tietoa kyseisen maan tilanteesta. Valokuvien tärkeydestä puhuttiin. Niihin kannattaa panostaa tosissaan. Kohteessa ne ihmiset, jotka päättävät pääseekö hakemuksemme edes jonoon, haluavat nähdä perhekeskeisiä kuvia, joissa leveästi hymyilevät ihmiset poseeraavat kodin edessä tai lähiympäristössä.  Kuvia siististä kodista ja tulevasta lapsenhuoneesta. Maksimissaan viisitoista kuvaa tulee ratkaisemaan, pääsemmekö jatkoon. Tuntuu aika raa’alta peliltä, kun rinnakkain laitetaan valokuva-asiat hallitsevat rapakon toiselta puolelta tulevien kuvat meidän kuvien kanssa. Eli joko meidän täytyy hommata valokuvaaja ottamaan perhepotretteja ja opetella hampaat näkyvä hymy niin ettei se näytä irvistykseltä. Tai sitten toinen vaihtoehto on luottaa siihen, että kuvia katsoo joku, joka näkee kuvia syvemmälle.

Nyt ajatukset siirtyvät lähestyviä adoptiovalmennusviikonloppuja. Tämän hetkisen maavalintamme kontaktit vaativat, että adoptiovalmennus on käyty. Vaikka ei vaatisikaan, osallistuisin silti. Mitä olen ymmärtänyt muiden kokemuksista lukien, että kyseisestä valmennuksesta on vain hyötyä. Ei pelkästään adoptiolapsen saannissa vaan myös oman itsensä kasvattamisessa adoptiovanhemmaksi. Odotan, että pääsemme tutustumaan muihin odottajiin ja näin ollen saaden lisää vertaistukea.