Lomalla ehtii

Loma on yritetty ottaa rennosti. Koska mieheni äiti on kesän Suomessa, emme tälle kesälle suunnitelleet ulkomaan matkaa. Olemme nauttineet Suomen luonnosta ja kauneudesta. Olemme puheissamme käyttäneet taas paljon seuraavia lauseiden aloitusta ”sitten kun meillä on lapsi” tai ”jos vaan joskus mahdollisesti meillä on se pikkuinen” tai ”Sit kun me olemme perhe”…. Sukulaisemme ja ystävämme elävät hengessä mukana ja he ovat myös innostuneet meidän lapsiarjen suunnittelusta. Vaikka meidän adoptioneuvontamme vain jatkuu ja luvan saanti epävarmaa, niin olemme aika positiivisella mielellä. Suunnittelemme valmiiki muutoksia, mitä meille tulee todennäköisesti, kun lapsi on haettu kotiin. Toki nuo on vielä kaukaisia asioita.

Ehkäpä suurin suunnitelmamme on isomman kodin hankinta. Ei meidän nykyisessä rivitalokolmiossamme mitään vikaa olee, mutta jo mieheni mahdollinen kotona työskentely tulevaisuudessa yksikseen riittää isomman kodin hankintaan. Myös lapsen kannalta olemme ajatelleet parempia vaihtoehtoja. Kuten esimerkiksi isompaa pihaa, kotia yhdessä tasossa, rauhallista asuinaluetta jne…

Kävimme katsomassa kaunista omakotitaloa, jossa suojaisa iso piha. Mietin heti, miten tulevalla lapsella olisi tilaa riehua pihallamme. Näin nurmikkoa katsellessa silmissäni mieheni opettamassa jalkapallon peluuta pienokaiselle. Tunsin myös hyvin voimakkaana sen, että miten kasvattaisin eri vihanneksia, marjoja ja hedelmiä puutarhassa ja opettaisin samalla taidot lapsellemme. Kuinka leikkisimme vesisotaa pihalla ja välillä istuisimme omenapuun alla varjossa.

Talo sijaitsee hieman kauempana kaupunkimme keskustasta, mutta päiväkodit ja koulut sijaitsevat noin kilometrin säteellä. Talon vieressä kulkevan hiekkatien toisella puolella pellolla kasvatetaan ohraa. Kuullostaa varmaan siltä, että olemme muuttamassa maalle, mutta ei sentään. Kyllähän tämä kaupungin rajoilla on mutta silti niin ihana  maalaisseutu vieressä. Luin Hesarista noin kuukausi sitten, että maaseudulla kasvavilla lapsilla on kaupunkilaislapsia paremmat motoriset taidot. Tämä vain tuki ajatustamme muuttaa kauemmaksi kaupungin keskustan tuntumasta.

Nyt elämme jännittävää aikaa. Saa nähdä kerronko seuraavan kerran talokaupoista. Toivottavasti. Ennen sitä kuitenkin täytyy päästä myyjien kanssa hinnasta yhteisymmärrykseen ja nykyinen kotimme pitää myös myydä. Niin kuin otsikkokin kertoo, lomalla ehtii esimerkiksi löytää unelmien kodin. Nyt rentoutumaan ja haaveilemaan oman vehreän pihan puutarhatuoliin. Helteisiä kesäpäiviä kaikille!

Mainokset

Varaäiti

Veljeni lähti vaimonsa kanssa yhteiselle työmatkalle. Sain suuren kunnian viettää viikon 3-vuotiaan kummilapseni ja hänen 1,5-vuotias pikkusisaruksen kanssa. Lapset olivat arkisin päiväkodissa, mutta viikonloppuna, aamuina ja iltoina pääsimme mieheni kanssa tutustumaan perheen arkeen yrittäen pitää lapsien arkirutiineista kiinni.

Pienimmän yöherätykset ja isomman aamuöiset kömpimiset viereemme olivat täysin erilaista, mihin olin tottunut. Kun sitten oli yö, jolloin kumpikin nukkui omassa sängyssään kokonaisen yön,  olimme kaikki aamilla innoissaan asiasta. Toisaalta oli mukavaa, kun pieni ihminen hakee sinusta turvaa ja nukahtaa kainaloosi.

Aamukuviot ja lasten vieminen päiväkotiin alkoi sujua heti ensimmäisen päivän jälkeen.  Mitä nyt pikkukommelluksia sattui. Ekana aamuna vein vääriä vaihtovaatteita eli pienemmän lapsen vaatteet isolle ja isomman pienemmälle). Onneksi olivat hoitotädit tajunneet käydä katsomassa isojen puolelta pienelle vaatteita.

Lasten hakeminen päiväkodista oli ihanaa. Lapset juoksivat aina syliini ja olivat aidosti iloisia. Yhden kerran mokasin pahasti. Olin nukkunut yön huonosti ja päiväksi oli paljon hoidettavia asioita ja kiireellä lähdin hakemaan lapsia. Taas lapset juoksivat syliini ja eivät halunneet sylistäni pois. Lapset ”tägätään” hoitoon ja hoidosta pienellä lätkällä hoitajan kännykkään.  Tällä kerralla kaivoin taskusta nauhan, jossa lätkä on.  Ja yritän ojentaa sitä hoitotädille. Se ei ollutkaan lätkä vaan työavaimeni samantyylisessä nauhassa. Lapsille yritin selittää, että nyt minun täytyy laskea heidät maahan ja hakea lätkä autosta. Heidän ilmeensä, kun lähdin autolle yksin, ovat piirtyneet mieleeni varmaan ikiajoiksi. Ehdin miettimään lätkää hakiessa, että mitäköhän pettymyksen ja hylkäämisen tunteita he kävivät läpi.  Loppujen lopuksi lapset sain kotiin ja kaikki hyvin.

Kun viikko oli ohi, haikeana luovutin lapset huostastani. Vaikka lasten kanssa oli välillä raskasta ja itse olin väsynyt, niin silti en olisi vaihtanut yhtäkään päivää pois. Oman lapsen saamisen kaipuu kasvoi entisestään. Voi Kumpa pian jo saisimme tehdä ihan omia arkirutiineja oman lapsen kanssa.

Juhannustaikoja

Vietimme ihanan mökkijuhannuksen. Olimme mieheni, vanhempani ja mieheni äidin kanssa järven rannalla. Sää suosi meitä kesän juhlijoita. Nautimme uimisesta ja pitkistä valoisista illoista uiden, syöden ja pelaten pihapelejä.

Luin lehdestä juhannustaioista. Mietin, että olisipa ollut yksikin sellainen,  millä saisi tätä adoptioprosessin nopeammaksi. Yritin keksiä itse uusia taikoja. Unelmoin laiturilla ihastellessa nousevaa aurinkoa ja samaan aikaan nousevaa kuuta. Vielä joskus lapsemme kanssa ihastelemme yötöntä yötä.

Meidän adoptioneuvonta vain jatkuu.  Tapasimme uuden sosiaalityöntekijämme. Ristiriitaiset tunteet jäivät tapaamisesta päällimäiseksi mieleen. Olimme asettaneet itsellemme takarajan, että vuoden vaihteeseen mennessä meillä on lupa. Tämä raja siis on ollut meidän tavoite, jota kohti maltillisesti olemme menneet. Uusi sossumme tyrmäsi aika-rajan heti. Se oli taas uusi märkä rätti kasvoillemme. Toisaalta hänen  kanssaan oli helppo tehdä suunnitelmat loppuneuvontaosiolle. Saimme sovittua seuraavat tapaamisajat kalenteriin. Saimme myös tietoa kotiselvityksen aikataulusta eli kuinka kauan hänellä kestää kirjoittaa kotiselvitys ja milloin mahdollisesti saadaan lupahakemus eteenpäin. Mahdollisesti ensi keväänä. Jos kaikki siis sujuu hyvin.

Juhannustaikoja tein siinä toivossa, että tämä kuluva vuosi kuluisi nopeasti ja että kaikella olisi tarkoituksensa. Itse koen, että olemme mieheni kanssa jo niin valmiita vanhemmiksi kuin vain voi olla. Mutta ehkä meidän pienen pieni lapsukainen ei vielä ole valmis.

Mutta nyt nautin kesän lämmöstä ja kauniista luonnosta haaveillen tulevasta.

”Abuela”

Loman alkuun on enää muutama päivä ja anopin Suomen loma lähenee.  Kodin järjestelyä kahden kuukauden vierailua varten ja lomapäivien suunnittelua on ollut viime päivien agendassa.

Mieheni äidin kanssa välit ovat läheiset. Olemme mieheni kanssa  pitäneet anopin tietoisena adoptio-odotuksemme viime vaiheista. Kuitenkin tiedän, että jossain vaiheessa anopin kyselyt ja adoptioaiheiset keskustelut alkavat ahdistamaan.  Ymmärrän, että hän haluaa olla jo ”abuela” yhtä paljon kuin minäkin haluan olla äiti.  Hänen innostuneisuus tulevasta lapsenlapsesta saa kaiken kuulostamaan liian helpolta ja minä ja mieheni joudumme toppuuttelemaan ”abuelaa” joka oikoo puheillaan koko adoptioprosessin mutkat suoriksi.

Taidan jännittää anopin tuloa, kun mietin jo valmiiksi hänen puheitaan ja omaa reaktiotani.

Muutosten kesä alkamassa

On vierähtänyt tovi viime päivityksestä.  Näinä kuukausina oli jatkuva turhautumisen tunne ja ajatuksia en saanut kirjoitettua. Nyt alkaa olla jonkinlaista valoa tunnelin päässä, vaikka tuo valo ei tulekaan yksin vaan sitä seuraa hieman ikäviä asioita.

Saimme vihdoin ja viimein sossultamme tiedon,  että nyt alkaa olla riittävä määrä tutkimuksia ja lausuntoja erikoislääkäreiltä yms. PeLan konsultoiva lääkäri oli silti pyytänyt, että muutaman kuukauden päästä vielä uudet lausunnot,  ja jos ne näyttävät hyviltä niin silloin voi pitää meitä sopivina adoptiovanhempina terveydentilan osalta. Vaikka olemme perusterveitä, mieheni sairastama sairaus (josta täysin tervehtynyt), minun hallinnassa oleva astma ja ylipainoni vaativat tätä… Ymmärrämme, että pitää olla tarkkoina ja että terveydentilamme tulee olla hyvä ja se varmistetaan kaikin tavoin. Olisimme vain toivoneet näitä selvityspyyntöjä neuvonnan alkumetreillä eikä vasta loppuvaiheessa.

No minun painonpudotus on sujunut mukavasti. Kävin ravintoterapeutilla ja sain hyvät ohjeet uuteen ruokavalioon. Sitä on ollut helppo noudattaa ja nälkääkään en ole tuntenut. Tämä kevyempi olo on antanut paljon positiivisemman olon ja palauttanut toivon siihen, että kyllä tämä vielä onnistuu.

Saimme ikävän uutisen sossultamme. Hän jää pitkälle opintovapaalle ja näin ollen meille on nimitetty uusi sosiaalityöntekijä. Pettymys, kiukku ja suru oli valtaisa, kun kuulimme tästä.  Meille ehdotettiin tapaamista uuden sossun kanssa syksylle. Vaatimalla ja anelemalla saimme ajan ensi kuulle,  jolloin tapaamme sekä uuden että nykyisen sossumme. Toivomme, että uuden sossun kanssa kemiat kohtaavat yhtä hyvin kuin nykyisen kanssa. Olen kuullut niin paljon kauhutarinoita sossun vaihtumisen seurauksista, että pelkään tätä kohtaamista.

Kaikesta huolimatta mieli on aurinkoinen niin kuin tämän hetkinen sääkin. Tulppaanit kukkii pihallamme ja omenapuussa on paljon silmuja. Lupaan päivitellä tätä blogia jatkossa ahkerammin.  Uskon, että päivitettävää on lähiaikoina paljon.

Hiljainen alkuvuosi

Olen täällä, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa. Mieli on ollut hieman maassa alkuvuoden ajan. Adoptioneuvontamme on tällä hetkellä ei toivotussa selvitysvaiheessa. Viimeisin aika sossun suosituksesta peruttiin ja uutta ei varattu.

Mitä tämä selvitysvaihe on ja miksi näin meille kävi.

Olemme sossullemme toimittaneet aikaisemmin lääkärin lausunnot ja pyydetyt erikoislääkäreiden lausunnot. Nyt sitten neuvonnan loppuvaiheella oli konsultoiva lääkäri vaatinut lisää selvityksiä. Eli tiedossa lisää erikoislääkäreillä käyntiä. Mahdollisesti uusia tutkimuksia tarvitaan, jotta myös tämä konsultoiva lääkäri uskoisi meidän sopivan adoptiovanhemmiksi. Toki on hyvä, että kaikki asiat varmistetaan, ennen kuin lähetetään lupahakemus adoptiolautakuntaan, ettei sieltä sitten tulisi lisäselvityspyyntöjä.

Olemme mielestämme perusterveitä. Mies parantunut täysin äkillisestä sairaudesta, josta on jo aikaa.  Itse en pidä astmaani sairautena koska pärjään sen kanssa todella hyvin.  Ilmeisesti konsultoiva lääkäri on pitänyt ylipainoani syynä astmalleni vaikka sairastuin astmaan aikoinaan normaalipainoisena. Ja tämän johdosta minun tulee hankkiutua erikoislääkärin pakeille, joka tekisi täydellisen arvion terveydentilastani.

Sossumme toki on todella pahoillaan tästä tilanteesta ja ei voi ymmärtää miten painoonkin tartutaan niin herkästi. Hänen mielestään meillä ei olisi esteitä tulla adoptiovanhemmaksi. Se ei tietenkään tässä tilanteessa paljon lämmitä.

No yritetäänpä tässä laihduttaa ja odotella, että päästään näiden lääkäreiden luokse. Tässä odotellessa varasin ajan ravitsemusterapeutille ja yritän pitää positiivistä virettä yllä. Ehkäpä aikanaan kotiselvitys saadaan valmiiksi tai sitten ei.

Joulun tuoksuja

Joululounaalla työtiimin kanssa. Lounasravintolan oven aukaisun johdosta kasvoillemme tulvi ihana jouluruuan tuoksu. Meille oli varattu pitkät pöydät, joiden ääressä vietimme pitkän lounastauon joululaatikoita syöden ja keskustellen jokaisen joulusuunnitelmista. Yksi viettää joulua anoppilassa, toinen lasten ja lapsenlasten kanssa ja joku kertoi lapsien jouluiloista. Minä olin hiljaa,  mutta en siksi, etten halunnut kertoa lapsettomasta joulustamme. Olin hiljaa siksi, että halusin kuunnella minkälaisia joulutapoja kullakin on. Samalla mietin, että minkälaiset mahtaa olla joulutraditiot mahdollisen lapsemme synnyinmaassa. Viettääkö lapsemme synnyinäiti joulua ja minkälainen se mahtaa olla tänä vuonna? Kantaako hän paraikaa lastamme vatsassaan vai onko lapsi jo hänen sylissään? Onko tämä joulu lapsemme ensimmäinen joulu ja montako joulua hän vielå viettää ennen kuin pääsee kotiin?  Kollegani vieressä sanoo minulle jotain ja nousee ylös. En kuullut mitä hän sanoo, mutta nousen myös ylös ja seuraan häntä.  Ihana glögin tuoksu lasissa leijailee nenääni ja palaan työtovereiden keskusteluihin mukaan.

Kävellessämme lounaalta takaisin, aloin haaveilemaan unelmien joulusta.  Pienen lapsemme pukisimme tonttuasuun tai  hienoon juhla-asuun. Lähisukulaisemme olisivat luonamme kaikki ja pienokaisemme leikkisi veljenlapsien kanssa. Jossain vaiheessa mieheni katoaisi roskia viemään ja sillä aikaa kävisi joulupukki tuomassa lahjoja. Lapsemme avaisi silmät pyöreinä joululahjoja ja riemun kiljahdukset raikuisivat olohuoneessamme. Illalla lapsukainen nukahtaa uuden nallensa viereen. Minä ja mieheni katsoisimme oven raosta pientä tuhisevaa ihmettä.

Palattuamme työpaikalle ja muutaman tunnin palaverin jälkeen haistan taas joulun tuoksun. Pomomme oli hankkinut meille joulutorttuja. Leivoslaatikon avattua, kokoustilassamme leijaili luumun ja rasvaisen voitaikinan tuoksua.

Kotona halusin jatkaa joulun tuoksujen luomista.  Pomeranssi, kaneli, inkivääri, kardemumma, neilikka, vanilja…. Maustekakku kohosi uunissa. Kun kakku oli jäähtymässä hellan päällä, mieheni olisi halunnut maistaa palan. En antanut siihen lupaa. ”Jouluna vasta”, sanoin. Sillä hetkellä mieleeni tuli oma äitini,  joka myös leipoi paljon ennen joulua, ja herkkuja sai vasta jouluna.

Hyvää ja mielikuvitusrikasta joulumieltä kaikille!

Kasvatus

Adoptioneuvonnan kotitehtävämme koskee kasvatusta ja vanhemmuutta. Kysymykset vaikuttavat vaikeilta. Olen yksin kotona mieheni ollessa töissä. Sytytän kynttilöitä ja alan miettimään kysymyksiin vastauksia.

Yritän palata omaan lapsuuteeni ja miettiä miten omat vanhempani ovat minut kasvattaneet. Olen perheen kolmas lapsi ja silti olen aina tuntenut olevani rakastettu. Johtuisiko tuo siitä, että ikäeroa siskooni ja veljeeni on useampi vuosi ja olen ollut aina perheen pienin ja ”lellityin”. Vaikka perheeni ei ole koskaan ollut varakas, koen nyt aikuisena, ettei minulta lapsena puuttunut mitään. Sairastelin lapsena ja oli usein sairaalassa. Silti on jäänyt tunne, että minusta on huolehdittu hyvin.

Kun minun pitäisi vastata, mitä saamastani kasvatuksestani haluaisin välittää omalle lapselleni ja mitä taas en haluaisi, olen vaikeuksissa… En löydä konkreettisia vastauksia. Palaan taas lapsuuteni muistoihin, joissa olin sairaalassa. Isäni jäi luokseni melkein joka ilta siihen asti, kunnes nukahdin. Tuolloin ei vielä vanhemmat pystyneet yöpymään sairaalassa lapsen luona. Muistan puristaneeni isäni peukaloa kovaa, ettei hän karkaisi. Eikä hän karannutkaan. Vasta kun olin nukahtanut sikeään uneen, oli isä lähtenyt kotiin äitini, siskoni ja veljeni luokseni. Heräsin aina vasta aamulla ja kohta jo äitini tuli paikalle.  Vanhempani saivat minut luottamaan, etten ole sairaalassa yksin pitkään aikaan, ja että kyllä kohta jompi kumpi heistä on luonani. Tuon turvallisuuden tunteen luomisen haluaisin osata viedä oman lapseni kasvatukseen.

Äitini tuli kotiimme vierailulle. Kerroin hänelle meidän kotitehtävistämme. Hän mietti hetken, kunnes kertoi, että olisi voinut olla parempi vanhempi. Hän koki, että sisarukseni jäivät paitsioon minun sairastaessa. Veljeni ja siskoni olivat usein tätini kanssa, kun isä ja äiti olivat töiden jälkeen vuorotellen luonani sairaalassa. Vaikea asia pattitilanteessa. Miten huomioida muut lapset, kun yksi vaatii hyvin paljon huomiota. Mietin, että meidän kohdallamme ei tule olemaan tuollaista tilannetta, koska lapsi jota niin kovasti odotamme, tulisi olemaan ainokaisemme. Hän saisi meidän kaiken huomiomme.  Jäin miettimään äidin sanoja ja sisarusteni kasvatusta. Mitä en haluaisi viedä oman lapseni kasvatukseen. En halua, että lapsemme tulisi koskaan kokevansa olevansa meille vähemmän tärkeä kuin joku muu.

Lapsuuteni ja kasvatukseni ovat siis mielestäni olleet parhaita mitä minulle olisi voinut olla. Vaikka on niitä ikäviäkin muistoja, niin vanhempani tekivät aina parhaansa. Haluan, että lapsemme kokee myös tämän saman tunteen kuin minä nyt, uhmaiän ja murrosiän vaiheidenkin jälkeen.

Kotikäynti

Jännitykset sosiaalityöntekijän kotikäynnin takia olivat aivan turhia. Vierailu tuntui, kuin joku tuttava olisi käynyt meillä kyläilemässä.

Esittelimme kotimme jokaisen huoneen ja näytimme, mistä huoneesta aiomme tehdä lapsen huoneen. Kerroimme seinän valokuvien ihmisistä. Kun olimme katsastaneet kolmiomme jokaisen nurkan, istahdimme ruokapöytämme ääreen syömään joulutorttuja. Niitä syödessä kävimme läpi tämän päivän teemaa rennosti rupatellen. Aiheenamme oli parisuhde. Kehuimme tuon ”tuttavan” läsnä ollessa toisiamme ja kerroimme, miten riitelemme ja miten riidoista selvitään. Kerroimme myös, minkälaisia naapureita meillä on. Sossua siis kiinnosti, onko paljon lapsiperheitä. Hän halusi myös tietää, mitä kotimme ympäristöstä löytyy. No asumme päiväkodin vieressä ja koulukin löytyy muutaman sadan metrin päästä. Kaupat, apteekit ja sairaalakin löytyy kilometrin säteellä. Sosiaalityöntekijä vaikutti tyytyväiseltä.

Kyllä ilmapiiri oli selkeästi rennompi, kun olimme kotona emmekä sossutyöntekijän työhuoneessa. Miksei kaikki tapaamiset voi olla kotona…

Verkostoitumaan

Missä tahansa adoptioon liittyvässä tilaisuudessa olemme olleetkaan, niin meille on korostettu verkoston rakentamisen tärkeyttä jo nyt odotusvaiheessa. Totta varmaan se on, että kun lapsi saadaan kotiin,  ei siinä ehdi samalla verkostoitumaan.

Uskaltauduin siis vihdoin osallistumaan adoptioperheiden tapaamiseen. Kiitos kuuluu myös blogiini kommentoineelle ”Illusialle” kannustusviestistä. Ennakkoluuloni silti oli,  etten kuulu joukkoon ilman lasta. Alussa fiilikseni oli outo, mutta se lasten riemu sai minut unohtamaan oman lapsettomuuteni ja outous muuttui innostukseksi. Vanhemmat kertoivat avoimesti omia tarinoitaan ja olivat aidosti kiinnostuneita myös meidän tarinasta.

Jokainen vanhempi korosti näiden tapaamisien tärkeyttä. Lapset kokevat tapaamisissa olevansa samanarvoisia ja samanlaisia toisien lapsien kanssa.  Vanhemmat taas saavat keskustella keskenään adoptiovanhempien kanssa haasteista, ilonaiheista ja tunteistaan avoimesti. Vastapainoksi saavat vinkkejä,  yhteisiä onnistumisen hehkutuksia ja ymmärrystä. Itse sain mukaani ison sylillisen rohkeutta ja positiivistä mieltä.

Aion kyllä jatkossakin osallistua tapaamisiin, jos vain mahdollista.