Aloimme mieheni kanssa tutkia, että miten pääsisimme adoptiovanhemmiksi. Tuli luettua Pelastakaa Lapset Ry:n, Interpedian ja Yhteiset Lapsemme sivut. Joka paikassa luki, että ensimmäiseksi pitää olla yhteydessä oman kunnan sosiaalihuoltoon ja selvittää miten adoptioneuvonta on omassa kunnassa järjestetty.
Otin yhteyttä kuntani sosiaalitoimeen, jossa johtava sosiaalityöntekijä ei ollut paikalla (ja vaihde ei osannut sanoa mihin minut ohjata), joten jätin soittopyynnön koskien adoptioneuvontaa.
Lueskelimme illat töiden jälkeen nettisivuja koskien kansainvälistä adoptiota. Tajusimme sen, että mitään ei tapahdu, ellemme pääse nopeasti adoptioneuvontaan. Ikäkin kun alkaa kohta tulla vastaan (lähempänä neljääkymppiä) niin ei voi enää odotella. Adoptioneuvonta kestäisi vuoden ja sitten haetaan adoptiolupaa mikä voisi kestää myös kuukausia. Yhteistuumin mieheni kanssa päädyimme, että haluamme lapsen Kolumbiasta. Näin voisimme ylläpitää lapsen synnyinkieltä puhumalla hänelle espanjaa kotonaa. Onhan espanja meidän toinen kotikielemme ja toinen puoli sukua puhuu vain espanjaa.
Adoptiomatkalla 