Kirjoittaessa olen ihmetellyt, että miksi adoption odotusajasta on niin vähän adoptiovanhempien blogeja. Vai enkö vain osaa etsiä oikeilla hakusanoilla. Reilun kuukauden kirjoittelin vihkooni lauseita, kunnes kysyin mieheltäni, että onko blogin kirjoittaminen vaikeaa. Pienen ohjeistuksen avulla päätin siis kirjoittaa elämäni ensimmäistä blogia.
Tämä blogi kertoo ajatuksistani koskien matkaamme adoptiovanhemmiksi. Se tieto, tuleeko meistä koskaan vanhempia lapselle, on vielä hyvin epäselvää. Syy miksi haluan kirjoittaa on, että saan tunteitani ulos tällä tavalla. Toivon mukaan tästä on vertaistukea toiselle samantyylisessä elämäntilanteessa olevalle.
Olemme pitkään haaveilleet biologisesta lapsesta. Muutama vuosi takaperin minulle kerrottiin, että mahdollisuus tulla raskaaksi on hyvin pieni. Tuttavien kokemukset rankoista lapsettomuushoidoista ja avioeroista saivat meidät unohtamaan erilaiset hoitokeinot. Päätimme, että jos biologista lasta tule luonnollisesti, ei sitä meille sitten tule.
Mieheni on vuosia sitten ehdottanut, että miksemme yrittäisi saada adoption avulla lasta. Olin aikaisemmin ollut sitä mieltä, etten pystyisi varmaan koskaan kiintymään ja rakastumaan vieraaseen lapseen. Olen ollut kaikki nämä vuodet väärässä. 2-vuotias kummilapseni on saanut käännettyä pääni. Rakastan häntä kuin omaa lastani. Tarve antaa rakkautta ja huolenpitoa lapselle on meillä todella suuri. Tammikuussa 2018 päätimme mieheni kanssa reilun 13 vuoden odotuksen jälkeen yrittää adoptiota. Jos adoptio on se keino, jolla me voimme olla vanhempia pienelle lapselle ihan oikeasti, niin silloin se on meille tarkoitettu. Enhän minä ole halunnut elämältä mitään niin paljon kuin olla äiti.
Adoptiomatkalla 