Pääsiäinen on vietetty ja viimeiset lomapäivät ovat menossa. Puolitoista viikkoa on mennyt nopeasti ja perheen perustamisasiat ovat olleet jatkuvasti mielessä.
Pikkukaveri eli kummilapsemme oli lomailemassa luonamme kolme päivää. Tuo rakas pieni koheltaja, jolla vauhtia riitti, antoi paljon mietittävää itselleni. Kun hän lähti takaisin kotiinsa, olin aika väsynyt. Vaikka tuo pikkuinen nukkui yönsä hyvin, nukuin minä vain koiranunta. Piti nousta useasti yöllä ja kuulostella nukkuuko pieni vai onko hereillä. Kokemuksen puutetta tuo varmaan on, vai onko? Jäin pohtimaan, että jos joskus saisimme ikioman pikkuisen kotiimme, niin pystyisinkö rauhoittumaan ja olla miettimättä koko ajan, että onko toisella kaikki hyvin. Mieheni pärjää kummilapsemme kanssa todella hyvin. No mieheni on aivan mahtava kaikkien lapsien kanssa. Jaksaa leikkiä ja riehua loputtomasti. Hän saa myös lapsen rauhoittamaan. En ole vielä nähnyt yhtäkään lasta, jonka kanssa mieheni ei pärjäisi. Hänestä tulee varmaan ”superpapi”, jos joskus oman lapsen saamme.
Vaikka ensimmäinen adoptioneuvonnan aika on vasta ensi kuussa, ilmottauduimme jo syksyllä järjestettävään adoptiovalmennukseen. Luimme, että kohdemaat arvostavat adoptiovalmennuksen käyneitä hakijoita. Kaksi viikonloppua valmentautumista tulevaan mahdolliseen vanhemmuuteen ja muiden odottajien kohtaamista. Odotan syksyä innolla.
Nyt kun lumet sulaa kohisten, tutkin päivittäin mitä lumen alta paljastuu. Viime syksynä istutin paljon sipuleita maahan. Tein myös elämäni ensimmäisen kukkapenkin. Jännityksellä odotan, kuinka istutukset ovat selvinneet talvesta. Loma loppuu ja olen saanut rentoutuakin ja mietiskellä asioita rauhassa. Tuli sitä isäni kanssa myös koottua pieni kasvihuone. Taitaa minusta pikkuhiljaa tulee oikea viherpeukalo. Kun pistää kädet multaan on se minulle kuin terapiaa.
Adoptiomatkalla 