Tapasin vanhan lapsuudenystäväni pitkästä aikaa. Ihan kuin aika olisi pysähtynyt. Pystyimme keskustelemaan asioista niin kuin ennen vanhaan. Kun olimme teinejä, olimme kuin paita ja peppu, aina yhdessä. Muuttoni toiseen kaupunkiin opiskelun takia ei erottanut ystävyyttämme. Kun muutin ulkomaille, välimatka kasvoi ja kohtasimme vain satunnaisesti. Olemme tavanneet viimeksi 6-7 vuotta sitten. Hän on nykyään meistä se, joka asuu ulkomailla. Hän on asunut jo useamman vuoden toisessa maassa ja käy yleensä vain pikaisesti Suomessa, jolloin emme ole ehtineet näkemään.
Nyt hän on äitiyslomalla. Hän teki rohkean päätöksen noin vuosi sitten. Hänen ex-kumppaninsa oli kertonut jo vuosia sitten, ettei halua koskaan lapsia, päätti ystäväni vuosien seurustelun ja päätti hankkia lapsen yksin. Tuo päätös ei tietenkään ollut hänelle mikään hetken mielihäiriö, vaan hän oli aina halunnut saada lapsen. Pitkän pohdinnan ja puolen vuoden terapian jälkeen hän oli varma päätöksestään. Hän halusi äidiksi, vaikka olisi yksin. Ystäväni tuli raskaaksi keinohedelmöityksellä. Lapsen isä on luovuttaja, jonka taustat ystäväni oli päässyt tutkimaan tarkasti. Lapsi saa halutessaan 18 -vuotiaana isän tiedot ja ottaa yhteyttä isäänsä. En tiedä olisiko minusta ollut koskaan ollut tuohon samaan, jos asuisin yksin vieraassa maassa. Ystävälläni on toki paljon ystäviä siellä, mutta vanhemmat, sisarukset perheineen ja muut sukulaiset asuvat Suomessa. Eli hän on yksin lapsensa ja koiransa kanssa ulkomailla ilman tärkeätä tukiverkkoa. Keskustelimme siitä, kuinka hän on Suomen lomallaan pienen perheensä kanssa päässyt nauttimaan tämän tukiverkon avusta ja miten tärkeäksi se osoittautuikin. Kaipuu Suomeen ja lähelle rakkaita ihmisiä on hänellä tällä hetkellä suuri.
Kunnioitan hyvin paljon hänen päätöstään ja olen hyvin onnellinen hänen äitiydestään. Ystäväni on niin sanottua selviytyjä -tyyppiä, ja uskon että hän selviää yksin arjen haasteista ulkomailla. Olen silti hieman huolissani siitä, miten ystäväni pärjää. Kerroinkin hänelle toivovani, että he palaisivat Suomeen. Onhan minulla iso tukiverkosto ympärilläni, kun vanhempani, sisarukset ja muut sukulaiset asuvat lähellä. Silti kaipaan tällaista ystävääni lähelleni, jonka kanssa voi keskustella ihan mistä vain avoimesti. Voiko tukiverkostoa olla liikaa? Kuten kummilapseni vastailee lähes kaikkeen: ”Ei kai!”.
Adoptiomatkalla 