Olen aikaisemmin kertonut blogissani, kuinka maainfossa kerrottiin valokuvien tärkeydestä. Mieheni syntymäpäiväksi oli luvattu aurinkoista säätä. Ehdotin, että kutsuisimme koko perheen juhlimaan syntymäpäivää ja samalla ottaisimme kuvia perheestä. Pyysimme etukäteen kaikkia pukeutumaan värikkäästi siisteihin mutta ei liian hienoihin vaatteisiin, jotta voisimme ottaa ”täydellisen” perhepotretin adoptioportfolioomme.
Oli kuin olikin aurinkoinen päivä, joten saimme sisälle paljon luonnon. Isäni kameralla ja automaattilaukaisulla räpsimme useamman otoksen. Muistutin kaikkia hymyilemään leveästi hampaat näkyen, mutta välttäen irvistelyitä. Kuvien otto oli hauskaa, vaikka perheen pienimmät eivät malttaneetkaan olla kovin kauaa kuvattavina.
Kun myöhemmin rauhassa katsoin kuvia perheestämme, näytimme kaikki hyvin edustavilta ja iloisilta. Jäin silti pohtimaan, että näytämmekö me oikeasti onnellisilta ja perhekeskeiseltä perheeltä. Näytin muutamalle ystävälle kuvia. He kumosivat minun epäröinnit. Heidän mielestään kuvat näyttävät täydellisesti, kuinka kunnioitamme omia vanhempiamme ja kuinka läheisiltä perheenjäsenet keskenään vaikuttavat.
Aloin katsomaan kuvia ihan eri näkökulmasta. Totesin ääneen, että kyllä tähän perheeseen on hyvä lapsen tulla. Mietin, että miltä valokuvat näyttäisivät, kun mukana olisi lapsemme. Istuisiko hän mummon sylissä, vai olisikohan lattialla veljenlapsieni kanssa, vai rimpuilisiko hän mieheni sylissä. Toivon, että seuraavan kerran, kun perhepotretteja otetaan, olisi meidän pienokainen myös kuvissa.
Adoptiomatkalla 