Väsymys, stressaaminen, ahdistus, riittämättömyyden tunne, epäröinti, katkeruus, huolestuneisuus, suru, pelko…
Vaikka olen luonteeltani positiivinen ja etsin aina kaikesta hyvää nuo ikävät tunteet piinaavat minua aika ajoin. Kun ne tunteet ovat päällä, ei niistä pysty kirjoittamaan. Vasta kun tunne on koettu ja positiivisuus taas löytynyt, on vaikeista jaksoista vasta sitten mahdollista kertoa.
Väsymys ja stressi aiheutuvat työntäyteisestä elämäntilanteesta. Olen ajatellut, että nyt täytyy panostaa työhön ja luoda vahvaa pohjaa uralle, kun vielä voi. Sitten kun on lapsi, ei työlle tule olemaan jalansijaa pitkään aikaan. Nyt tiedostan, että olen ollut väärässä.
Kun yhteiskunta pandemian kourista avautuu, pelottaa ja ahdistaa se minua. Olen 1,5 vuoden aikana rakentanut itselle suojamuurin ja nauttinut siitä. Olen nauttinut siitä, että ihmiset eivät tule lähelle. Siis minä, joka pandemian alussa kipuili siitä, ettei voinut halata ystäviä ja nähdä heitä naamatusten. Pitäisikö nyt ruveta käymään ystävillä kylässä, ulkona syömässä yms. Olen nauttinut siitä, ettei kaikkiin kissanristiäisiin ole voinut mennä ja voin käpertyä sohvalle viettämään rauhallista koti-iltaa hyvällä omatunnolla. Jännittävä syksy ja talvi alkamassa. Toivon löytäväni palasen rohkeutta sisältäni kohdatakseni tulevat koettelemukset ja kääntääkseni asiat taas positiivisen puolelle.
Alkaneen syksyn aikana en ole osannut nauttia syksyn väreistä. Olen surullinen, että kesä loppui kuin seinään. Tiedän, että kevät tulee taas talven jälkeen piristämään minua, mutta tällä hetkellä se tuntuu niin kaukaiselta.
Minua pelottaa jo adoptioprosessin tulevat tehtävät. Adoptiolupa vanhenee ensi keväällä ja ennen kuin voimme hakea jatkoa, tulee taas käydä hankkimassa todistuksia ja lausuntoja lääkäriltä, erikoislääkäriltä, psykologilta, sosiaalityöntekijältä. Sosiaalityöntekijältä, jota emme ole koskaan edes tavanneet. Saimme kirjeen keväällä, että meille on taas nimetty uusi sosiaalityöntekijä. Miten sellainen ihminen pystyy kirjoittamaan meistä, että kaikki on niin kuin ennenkin…
Adoptiopalvelunantajan sosiaalityöntekijä on yrittänyt rauhoitella ja kehotti olemaan stressaamatta. He lähettävät hyvissä ajoin meille ohjeet jatkolupahakemusta varten. Meidän tulee pitää itsestämme ja parisuhteestamme huolta. Se on tärkein tehtävämme tällä hetkellä.
Adoptiomatkalla 
Moikka!
Kiitos kysymästä. 🙂 Hyvää kuuluu nyt. Käythän lukemassa uusimman kirjoitukseni.
TykkääTykkää
Moi! Mitä teille kuuluu? 😊
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos Paula! ❤
TykkääTykkää
Niin tosi tuttuja tunteita! Itsekin tasan tarkkaan tiesin (tietenkin), koska adolupa vanhenee ja että sitä pitää ryhtyä uusimaan ajoissa, mutta silti epätoivo iski, kun ko paperit sosiaalityöntekijältä saapuivat. Istuin eteisen lattialla ja itkin, että taasko täytyy tämä nöyryytys erikoislääkärikäynteineen käydä läpi. Mutta niinhän se on, kuten tuossa edellä joku muu kirjoitti, että kun homman saa alkuun, se lähtee siitä rullaamaan.
Tsemppiä ja kovasti jaksamista teille odotukseen, odotamme teillekin lapsiesitystä pian saapuvaksi ❤️
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos! ❤
Näinhän se juuri menee. Aina välillä vain tulee kausia, jolloin ei jaksaisi. Kyllä se tästä taas helpottuu. 🙂
TykkääTykkää
Moi! Kiva kun kirjoitit, olen aika ajoin käynyt katsomassa löytyykö uusia kuulumisia. Voimia sinulle, kyllä asiat varmasti järjestyvät! Ymmärrän kyllä tunteesi, sillä ne tuntuvat tutuilta. Meillä lupaa uusittu jo kahdesti. Kysyy voimia kerätä taas kaikki dokumentit, valmistautua tapaamisiin, kartoittaa elämän osa-alueet ulkopuolisille. Mutta sitten kun toimeen ryhtyy, alkaa varailla aikoja, tilailla lappusia, asiat alkavat rullaamaan. Toki aina odottaa että josko tämä olisi viimeinen kerta kun uusintaa tarvitaan. Näitä tehdessä miettii, miksi meidän täytyy käydä tämä tie ja nähdä näin paljon vaivaa, miksi muilla näyttää olevan helpompaa. Mutta jotenkin sitä sitten sopeutuu, keskittyy asioihin joihin voi vaikuttaa, ja alkaa mennä eteenpäin. Valoa viikonloppuun!
TykkääLiked by 1 henkilö