Kuukausi kului ja luin nyt edellisen kirjoitukseni. Tunsin silloin kirjoittaessani oloni ahdistuneeksi ja surin omia ja läheisteni asioita. Välttelin yhteydenottoa läheisiin, jotta ei tarvinnut ikävistä asioista keskustella. Kun jouduin jäämään viikon sairauslomalle (flunssan takia), antoi tuo sairausloma minulle luvan nukkua ja laiskotella. Nautin, kun nukuin päikkäreitä ja katsoin suoratoistolta sarjoja ja elokuvia ilman syyllisyyden tunnetta siitä, että pitäisi tehdä jotain. Tuo viikon lepääminen antoi minulle voimia ja positiivisia ajatuksia tulevaisuuteen. Näin jälkikäteen ajatellen, olisi pitänyt kuunnella omaa kehoa jo aikaisemmin ja antaa sille tilaa hengittää.
Paluu työpaikalle on sujunut paremmin kuin odotin. Työkavereita oli ihana nähdä pitkästä aikaa ja uusiin työkavereihin oli mukava tutustua vihdoinkin ihan kasvotusten. Vaikka avokonttorin häly saa aika ajoin päässä humisemaan, niin koen että olen kaivannut ihmisten ääniä ja kasvoja.
Olen oppinut muutaman viikon aikana nauttimaan kodista yhä enemmän. Töistä kotiin ajomatkan aikana laulan radion kappaleiden mukana ja olen innossani, että pääsen kotiin. Kun astun kotiovesta sisälle, vaihdan ylle mukavan oloasun, laitan villasukat jalkaan ja sytytän takkatulen. Jos hyvin sattuu, on mieheni tullut kotiin ja hän jo kokkaamassa päivällistä. Koti-illat yhdessä puolison kanssa ovat meidän arjen luksusta nykyään.
Adoptiomatkalla 