Viisi vuotta

Viime viikolla tuttu kysyi tavattaessa, onko kohdemaasta kuulunut mitään. No ei ole, tokaisin hieman turhautuneena. Heti kaduin ajattelematonta vastaustani ja aloin selittelemään.

Keskustelimme viimeisen kahden vuoden tapahtumista ja myös odotusaikaennusteesta (mikä ei hirveän valoisalta näytä, ainakaan viimeisen palveluantajan hakijainfon mukaan). Tuttavani kysyi, että emmekös jo ole olleet vuosia prosessissa. Kyllä, vastasin ja aloin laskemaan erilaisia välietappeja. Viisi vuotta tulee täyteen siitä, kun hyväksyin ajatuksen adoptiolapsesta (mieheni olisi ollut valmis jo vuosia aikaisemmin). Neljä ja puoli vuotta olemme olleet virallisesti adoptioprosessissa. Kaksi ja puoli vuotta sitten saimme adoptioluvan. Joulukuussa tulee täyteen kaksi vuotta siitä, kun kohdemaa hyväksyi meidät odotuslistalle. Vuosi sitten teimme esittelyvideon itsestämme kohdemaahan. Kohta tulee puoli vuotta täyteen, kun adoptiolupamme uusittiin.

Olisinko uskonut viisi vuotta sitten, että olemme edelleen adoptioprosessissa? En varmaankaan. Muistan hyvin ajatukset alkuselvittelyiden jälkeen. Silloin meille kerrottiin vajaan vuoden kestävästä adoptioneuvonnasta ja lyhyestä odotusajasta. Mutta tässä sitä edelleen kitkutellaan epätietoisuudessa. Kaduttaako? Ei kaduta. Tai no ainoastaan se, että miksen työstänyt ajatusta adoptiolapsesta aikasemmin ja olisimme voineet aloittaa prosessin vuosia aikaisemmin… Miksi tämä kestää ja miksi kaikki on niin epävarmaa? ”Kaikella on tarkoitus”. Tuo kliseinen lausahdus, mistä on minulle vuosien aikana tullut voimasanonta, auttaa jaksamaan tässä prosessissa. Tämän lisäksi yltiöpositiivinen mieheni on suurin tsempparini.

Advertisement