Täällä ollaan

Kyllä, elossa ollaan ja kaikki hyvin. Viimeinen kirjoitukseni marraskuussa kisaväsymyksestä on painanut pitkään. Nyt päätin kirjoittaa mietteitä ylös.

Adoptioasiat ovat olleet sivussa niin paljon kuin vain on ollut mahdollista. Muutamat läheiset ovat kertoneet, etteivät ole uskaltaneet kysyä adoptioprosessistamme, koska eivät tiedä olemmeko enää prosessissa mukana… Eli jos en ole tänne blogiin kirjoitellut, niin en ole paljon aiheesta puhunut muillekaan. Miksi näin? Ehkä sen takia, että ei ole mitään kerrottavaa, kuin se pelko ettei tästä ehkä tulekaan mitään.

Olemme olleet yhteydessä aktiivisemmin palvelunantajaan ja olemmekin sieltä saaneet aina tarvittaessa tapaamisajan. Tapaamisissa olemme keskustelleet omista huolista ja miltä odotuksemme ja hakemuksemme vaikuttaa ammattilaisen mielestä. Olemme kuulleet, että hakemuksemme on ollut vuoden aikana aluetoimistoilla mätsättävänä useamman kerran, mutta nämä eivät ole johtaneet lapsiesitykseen. Syitä siihen, että miksei meitä valittu adoptiovanhemmiksi mätsättävälle lapselle tai miksi joku muu hakija mätsättiin emme tietenkään saa. Palvelunantajamme on yrittänyt tsempata, että hakemuksemme on hyvä koska liikkuu alueilla. Sitä ei kuitenkaan kukaan osaa sanoa, milloin lapsiesitys tulee tai tuleeko koskaan.

Joulun aikaa, suurta taikaa

Kirjoittaminen on ollut haastavaa viimeisien kuukausien aikana. Ei siksi, että olisi tapahtunut jotain ikävää, vaan siksi ettei oikein ole tapahtunut mitään.

Palvelunantajan joulutervehdyksessä kiitettiin luottamuksesta heitä kohtaan ja samalla kerrottiin, että odotuksemme on voinut tuntua pitkältä. Odotus ei ole pelkästään tuntunut pitkältä, vaan pitkähän tämä on. Toki pitkä odotus on kasvattanut meitä ihmisinä kärsivällisemmiksi, aistimaan enemmän ihmisten tuntemuksia ja havannoimaan omaa käyttäytymistä.

Olemme tämän ”hiljaiselon” aikana pitäneet itseämme kiireisinä. Kodin remonttia (kyllä vanhassa talossa on aina remontoitavaa) ja uusien remonttien suunnittelua ja aikatauluttamista kesään asti. Ennen olin huolissani siitä, että mitä jos kesken remontin saamme lapsitiedon ja työt jäisi kesken. Enää se ei meitä huoleta. Asioilla on tapana järjestyä.

Näin joulun lähellä haluan kaikille lukijoille ja kanssamatkaajille toivottaa joulun rauhaa ja onnellista uutta vuotta! Antakaa joulun taiat toteutua ja nauttikaa herkuista ja läheisistä!

Viisi vuotta

Viime viikolla tuttu kysyi tavattaessa, onko kohdemaasta kuulunut mitään. No ei ole, tokaisin hieman turhautuneena. Heti kaduin ajattelematonta vastaustani ja aloin selittelemään.

Keskustelimme viimeisen kahden vuoden tapahtumista ja myös odotusaikaennusteesta (mikä ei hirveän valoisalta näytä, ainakaan viimeisen palveluantajan hakijainfon mukaan). Tuttavani kysyi, että emmekös jo ole olleet vuosia prosessissa. Kyllä, vastasin ja aloin laskemaan erilaisia välietappeja. Viisi vuotta tulee täyteen siitä, kun hyväksyin ajatuksen adoptiolapsesta (mieheni olisi ollut valmis jo vuosia aikaisemmin). Neljä ja puoli vuotta olemme olleet virallisesti adoptioprosessissa. Kaksi ja puoli vuotta sitten saimme adoptioluvan. Joulukuussa tulee täyteen kaksi vuotta siitä, kun kohdemaa hyväksyi meidät odotuslistalle. Vuosi sitten teimme esittelyvideon itsestämme kohdemaahan. Kohta tulee puoli vuotta täyteen, kun adoptiolupamme uusittiin.

Olisinko uskonut viisi vuotta sitten, että olemme edelleen adoptioprosessissa? En varmaankaan. Muistan hyvin ajatukset alkuselvittelyiden jälkeen. Silloin meille kerrottiin vajaan vuoden kestävästä adoptioneuvonnasta ja lyhyestä odotusajasta. Mutta tässä sitä edelleen kitkutellaan epätietoisuudessa. Kaduttaako? Ei kaduta. Tai no ainoastaan se, että miksen työstänyt ajatusta adoptiolapsesta aikasemmin ja olisimme voineet aloittaa prosessin vuosia aikaisemmin… Miksi tämä kestää ja miksi kaikki on niin epävarmaa? ”Kaikella on tarkoitus”. Tuo kliseinen lausahdus, mistä on minulle vuosien aikana tullut voimasanonta, auttaa jaksamaan tässä prosessissa. Tämän lisäksi yltiöpositiivinen mieheni on suurin tsempparini.

Jatkolupa

Edellisessä kirjoituksessa arvelin, että pian varmaan tulee meille muistutus palvelunantajalta adoptioluvan uusimisesta. Ei mennyt kauaa, kun turvaposti kilahti sähköpostiin.

Otin yhteyttä suojatulla sähköpostilla meille vuosi sitten nimettyyn (kolmanteen) sosiaalityöntekijään. Automaattivastaus kilahti heti viestin lähetyksen jälkeen. Poissaoloviesti, jossa kerrottiin että kyseinen henkilö ei ole tavoitettavissa ja toivotettiin hyvää alkusyksyä. Eli kyseinen sosiaalityöntekijä ei ole ollut enää alkusyksystä lähtien paikalla? Hyvin on taas meitäkin informoitu. Meinasi hermot mennä heti alkuunsa. Onneksi viestissä oli myös kontakti, johon tuli olla yhteydessä kiireellisissä asioissa. Lähetin sitten samantien uuden viestin tälle kontaktille ja pyysin pikaista yhteydenottoa.

Seuraavan päivän iltapäivällä puhelin soi. Puhelun aikana selvisi, että soittaja oli uusi sosiaalityöntekijämme. Hänet oli nimetty meille lokakuun alussa. Olisipa ollut mukava tietää tämäkin jo silloin, ettei olisi hermoja kiristellä turhaan. Saimme kuin saimmekin tapaamisen sovittua jo seuraavalle viikolle, muuten olisi mennyt yli kuukauden päähän.

To do lista:

• Tapaamisaika sosiaalityöntekijän kanssa sovittu
• Virkatodistukset tilattu DVV:lta
• Rikosrekisteriotteet (sosiaalityöntekijä tilaa)
• Lääkäriaikojen varaus T-todistuksia varten
• Erikoislääkärien aikojen varaus
• Kotiselvityksen päivitykseen liittyvän lomakkeen täyttö
• Passikuvan otto
• Passin uusiminen (passini vanhenee lähiaikoina)

Vielä odottelemme vastausta palvelunantajalta, että mitkä kaikki päivitetyt dokumentit tulee vielä lähettää kohdemaahan ja milloin luvan saannin jälkeen…

Näin lähti meidän alkuvuosi käyntiin. Miten sinun vuosi on käynnistynyt?

Vuosi vaihtui, odotus jatkuu

Uutta vuotta on jo pari viikkoa mennyt ja muutoksia ei näytä tulevan tälle vuodelle.

Pandemia jyllää edelleen, etätyöt jatkuvat toistaiseksi, uutisissa puhutaan uudenlaisista rokotteista, poliitikot väittelevät rajoituksista ja valmiuslain käyttöönotosta….

Adoptiorintamalta ei myöskään mitään uutta. Tämä uusi vuosi tuo jännitysmomentteja kuitenkin keväällä. Adoptiolupamme vanhenee. Palvelunantajalta pitäisi tulla piakkoin ohjeet luvan uusimista varten.

Kotiselvitys pitää myös uusia. Sosiaalityöntekijämme on taas PeLassa vaihtunut ja se aiheuttaa taas päänvaivaa. Emme ole kertaakaan tavanneet tätä uutta sosiaalityöntekijää, toivon että kemiamme kohtaavat.

Psykologin ja lääkärien erikoislausunnot pitää myös uusia. Eli kyllä tekemistä riittää, mutta en jaksa stressata. Toivon vain, että tämä tällainen paperishow olisi viimeinen mitä joudumme adoptio-odotuksen aikana tekemään.

Harmaa syksy

Väsymys, stressaaminen, ahdistus, riittämättömyyden tunne, epäröinti, katkeruus, huolestuneisuus, suru, pelko…

Vaikka olen luonteeltani positiivinen ja etsin aina kaikesta hyvää nuo ikävät tunteet piinaavat minua aika ajoin. Kun ne tunteet ovat päällä, ei niistä pysty kirjoittamaan. Vasta kun tunne on koettu ja positiivisuus taas löytynyt, on vaikeista jaksoista vasta sitten mahdollista kertoa.

Väsymys ja stressi aiheutuvat työntäyteisestä elämäntilanteesta. Olen ajatellut, että nyt täytyy panostaa työhön ja luoda vahvaa pohjaa uralle, kun vielä voi. Sitten kun on lapsi, ei työlle tule olemaan jalansijaa pitkään aikaan. Nyt tiedostan, että olen ollut väärässä.

Kun yhteiskunta pandemian kourista avautuu, pelottaa ja ahdistaa se minua. Olen 1,5 vuoden aikana rakentanut itselle suojamuurin ja nauttinut siitä. Olen nauttinut siitä, että ihmiset eivät tule lähelle. Siis minä, joka pandemian alussa kipuili siitä, ettei voinut halata ystäviä ja nähdä heitä naamatusten. Pitäisikö nyt ruveta käymään ystävillä kylässä, ulkona syömässä yms. Olen nauttinut siitä, ettei kaikkiin kissanristiäisiin ole voinut mennä ja voin käpertyä sohvalle viettämään rauhallista koti-iltaa hyvällä omatunnolla. Jännittävä syksy ja talvi alkamassa. Toivon löytäväni palasen rohkeutta sisältäni kohdatakseni tulevat koettelemukset ja kääntääkseni asiat taas positiivisen puolelle.

Alkaneen syksyn aikana en ole osannut nauttia syksyn väreistä. Olen surullinen, että kesä loppui kuin seinään. Tiedän, että kevät tulee taas talven jälkeen piristämään minua, mutta tällä hetkellä se tuntuu niin kaukaiselta.

Minua pelottaa jo adoptioprosessin tulevat tehtävät. Adoptiolupa vanhenee ensi keväällä ja ennen kuin voimme hakea jatkoa, tulee taas käydä hankkimassa todistuksia ja lausuntoja lääkäriltä, erikoislääkäriltä, psykologilta, sosiaalityöntekijältä. Sosiaalityöntekijältä, jota emme ole koskaan edes tavanneet. Saimme kirjeen keväällä, että meille on taas nimetty uusi sosiaalityöntekijä. Miten sellainen ihminen pystyy kirjoittamaan meistä, että kaikki on niin kuin ennenkin…

Adoptiopalvelunantajan sosiaalityöntekijä on yrittänyt rauhoitella ja kehotti olemaan stressaamatta. He lähettävät hyvissä ajoin meille ohjeet jatkolupahakemusta varten. Meidän tulee pitää itsestämme ja parisuhteestamme huolta. Se on tärkein tehtävämme tällä hetkellä.

Ensimmäinen joululahja

Eilen viimeksi harmittelin miehelleni, että Kolumbian adoptio-komitea jää joululomalle ja näin ollen ei mitään toivoa saada ennen vuodenvaihdetta mitään tietoa.

Tänään palveluantajalta tuli viestiä. Ajattelin sen olevan vastaus kaksi viikkoa lähettämääni kysymykseen. Eipäs ollutkaan. Palvelunantaja sihteeri kertoi viestissään, että meidät on hyväksytty kohdemaassa adoptio-odotuslistalle.

Olin aivan varma, että joudumme lähettämään lisäselvityksiä tai että tietyt asiakirjat ehtivät vanhentua ja ne pitää vielä uusia.. Toisin kävi. Eka joululahja ja kyllä taitaa olla tämän vuoden paras joululahja!

Hyvää joulua kaikille!

Mitä meille kuuluu?

Eipä tässä meidän adoptioprosessissa ole mitään tapahtunut. Korona vain jatkuu ja pahenee. Kohdemaasta kuitenkin tulee yleisellä tasolla positiivisia uutisia palvelunantajan kautta. Meidän prosessista ei ole tullut mitään uutisia elokuun jälkeen…

Eli ei ollut tämäkään vuosi se vuosi, jolloin meistä piti tulla oikea perhe.

Reilu vuosi sitten muutimme uuteen ihanaan kotiimme. Silloin haaveilimme, että tämä iso talo saisi lisää elämää viimeistään vuoden päästä. Eipä toteutunut se haave. Toteutuuko se ensi vuoden jouluksikaan. Niin epävarmaa on tämä tilanne. Mitä vain voi tapahtua ja adoptioprosessi voi pitkittyä tai keskeytyä. Sitä vain toivoo, että pysymme terveinä ja työtilanteemme pysyy samana, ettei ainakaan niiden takia tulisi mutkia lisää adoptiomatkaan.

Mitä sitten olemme tehneet. Töitä, töitä ja töitä. Työ on auttanut olemaan ajattelematta adoptiolasta, adoptioprosessiamme, pelkojamme… Kun kesä päättyi ja pihatyöt loppuivat, olemme vapaa-ajalla tehneet pientä pintaremonttia kodissamme. Vierashuonetta olemme remontoineet oikein kunnolla. Se on kohta valmis, joten kun jonain päivänä sukuloiminen on mahdollista niin ainakin vierailla kiva uusittu huone. Anoppi ja miehen veljet odottavat jo, että pääsevät tulemaan Suomeen. Milloinkohan heitä seuraavan kerran voimme nähdä. Voi kun tämä koronatilanne jo helpottaisi.

Puuttuva palanen

Anoppini oli saanut Espanjassa mieheni syntymätodistuksen apostille-leimalla. Hän lähetti sen meille heti skannattuna ja alkuperäisen lähetti kirjattuna kirjeenä Suomeen. Vielä ei ole ole postilaatikko kolahtanut.

Lähetimme skannatun version heti palvelunantajalle. Sieltä saimmekin seuraavana päivänä vastauksen, että nyt on kaikki lähteneet sähköisesti Kolumbiaan. Vielä kun saamme fyysisen asiakirjan, lähtevät hakemuksemme liitteineen matkaan.

Mahtaakohan tällä hetkellä joku toisella puolella maailmaa lukea hakemustamme? Mitä mieltä mahtavat olla meidän kuvista, näytämmekö hyviltä vanhemmilta? Olemme jo harkinnassa vanhemmiksi jollekin pienelle ihmiselle?

Vaikka usko ja toivo tähän adoptioon on ollut koetuksella tämän kesän, niin pikkuhiljaa toivon liekki on alkanut lepattaa uudelleen. Palvelunantajan hakijatiedotteessa kerrottiin, että vaikka Korona on lamauttanut Kolumbiaan matkustamisen yms. niin silti adoptiohakumatkoja aletaan heti järjestää, kun lapsitieto on saatu. Tämä oli tieto, joka on auttanut minua uskomaan siihen, että jonain päivänä meillä on lapsi sylissämme.

Eipä olisi kesäloma voinut alkaa paremmin. Koska mieheni ei tänä kesänä lomaa pidä, jää minulle arkipäivät aikaa kodin kunnostamiseen. Viikonloput ehkä reissaamme katsomassa Suomen nähtävyyksiä. Lomani kotona aion viettää lapsen huonetta sisustaen ja puutarhahommissa. Vielä on kesää jäljellä!

Jumissa yhden paperin takia

Täällä ollaan. Näin sadepäivänä ei pihatyö vie aikaa ja ehdin vihdoinkin kirjoittaa tätä minun ”päiväkirjaani”.

Luvan saannin jälkeen kasasimme nopeasti hakemuksen lähetettäväksi kohdemaahan. Veimme palvelunantajalle kansiomme ilman yhtä todistusta, mieheni syntymätodistus. Koska mieheni ei ole Suomen kansalainen, tulee syntymätodistus saada syntymämaasta. Sovimme, että voimme toimittaa sen jälkikäteen.

Yllättävän nopeasti mieheni sai omasta maastaan vaaditun syntymätodistuksenkin, vajaassa kolmessa viikossa. Mutta… Tätä todistusta ei Espanjassa ollutkaan laillistettu, vaikka nimenomaan mieheni sitä pyysi. Nyt koronatilanteen ja kesän takia tätä uutta todistusta laillistettu leimalla on odotettu ja odotetaan edelleen. Ei mitään tietoa, milloin tuo todistus tullaan saamaan, koska kyseinen maa toimii poikkeustilanteiden takia hyvin heikosti.

Jos olisimme tienneet puoli vuotta sitten, että mieheni tarvitsee syntymätodistuksen omasta maastaan, niin olisimme sen silloin jo tilanneet. Ymmärrän, että tämä ehkä kuuluu palvelunantajan byrokratiaan, että tietoja annetaan vasta tietyissä vaiheissa. Mutta tämän tiedon olisimme mielellämme halunneet jo viime vuoden puolella, kun henkilökohtaisessa tapaamisessa palvelunantajan adoptiovastaavalta kysyimme, mitä asiakirjoja tarvitsemme ja tarviiko mieheni maasta mitään tilata.

Taas tätä meistä riippumatonta ja sietämätöntä odotusta yritämme kestää. Kärsivällisyys on koetuksella. Monta kertaa on ollut hetkiä, jolloin tekisi mieli heittää hanskat tiskiin. Yritämme silti ajatella, että kaikella on tarkoituksensa ja kärsivällisyys palkitaan jonain päivänä.