Siitä on vierähtänyt hetki aikaa, kun viimeksi kirjoittelin. Paljon pieniä asioita on tapahtunut, mutta ei mitään maata vavisuttavaa.
Kaivattu syksy alkoi, ja adoptioneuvonta jatkui ja useita info- ja valmennuspäiviä on kalenteriin buukattu. Vaikka sossutätimme keväällä lupasi, että tapaamme kesän tauon jälkeen tiuhempaan tahtiin syksyllä, niin ei minun mielestä vajaan kahden kuukauden tapaamistahti kovin nopealta tunnu. Mitenköhän muilla on, kuinka usein adoptioneuvonnan tapaamiset on järjestetty? Onneksi on ollut Interpedian järjestämiä maainfoja ja Yhteiset Lapsemme Ry:n adoptiovalmennusviikonloputkin lähenevät.
Adoptioaihe kuuluu päivittäisiin keskusteluihin. Ei pelkästään mieheni kanssa vaan kaikkien niiden tuttavien kanssa, joiden kanssa olemme olleet yhteyksissä kesän aikana. Puhuminen haaveestamme on nykyään paljon helpompaa. Ehkä siksi tänne kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, kun ei ole ollut sellaista pakonomaista tarvetta purkaa tunteita, kun ne saa purettua läheisillekin. Aion kuitenkin kirjoittaa mietteitä ja fiiliksiä tänne säännöllisesti. Syksyn ensimmäisten infotilaisuuksien jälkeen koin kuinka tärkeätä vertaistuki voi olla. Eihän kukaan muu ymmärrä tilannetta niin hyvin kuin toinen samassa tilanteessa oleva. Ja itse toivon, että joku saa kirjoituksistani vertaistukea ja itse saan sitä lukijoiden vastauksista.
Kesän aikana moni ihminen sai kuulla haaveestamme ja adoptioprosessista. Sossutätimme vaikutti erittäin tyytyväiseltä, että olemme pystyneet kertomaan avoimesti lapsihaaveestamme. Vaikeinta tähän mennessä on ollut kertoa läheiselle, jolla itsellä ei ole lapsia. Hän rakastaa paljon lapsia. Hänen aikaisempi avioliitto päättyi eroon lapsettomuuden takia tai itse asiassa sen takia, kun toinen osapuoli ei halunnut lapsettomuushoitojen jälkeen miettiä adoptiota vaihtoehtona. Nykyään läheiseni on onnellinen nykyisen miehensä kanssa. Kun kerroin hänelle, että unelmoimme adoptiovanhemmuudesta, hän oli iloinen puolestamme, mutta huomasin surun hänen silmissään. Hän kertoi, miten hänen entisen miehensä takia ei adoptio tullut kysymykseenkään. Hänen nykyisellä miehellään on lapsia aikaisemmasta suhteesta ja lapsenlapsikin on. Huomaan, että serkkuni kokee jäävänsä hieman ulkopuoliseksi, kun lapset eivät ole hänen eikä lapsenlapsikaan, vaikka hyvin rakkaita onkin. Keskustelimme myöhemmin mieheni kanssa, että sitten kun ja jos adoptioluvan saamme, kysyisimme serkultani, haluisiko hän olla mahdollisille lapsellemme varamummi? Oma äitini on jo sen ikäinen, ettei lapsemme aikuisuutta tule näkemään. Ja mieheni äiti taas asuu ulkomailla, niin ei ole aina lähellä. Tämä sukulaisnainen on hyvin läheinen meille ja meissä on paljon samaa. Toki olemme miettineet mieheni kanssa, että loukkaisiko ehdotuksemme häntä. Kun kerroin äidilleni tästä ajatuksestamme, hänen mielestään se oli ihana ajatus. Miltä kuulostaisi tällainen ”varamummo” -ehdotus? Pahoittaisiko läheiseni mielensä ehdotuksesta?
Adoptiomatkalla 