Isäni ei ole kertaakaan oma-aloitteisesti keskustellut adoptioasiastamme. Luulen, että se on hänelle niin vieras asia, niin ei pysty keskustelemaan siitä. Toivon, että pian järjestettäisiin isovanhemmille ja läheisille tarkoitettu adoptiotilaisuus. Isäni saisi sieltä itselleen tarvitsemaansa tietoa ja varmuutta käsitelläkseen ajatuksia. Tapaisi siellä muita samassa tilanteessa olevia tulevia isovanhempia. Uskon, että läheisten tilaisuus auttaisi isääni keskustelemaan aiheesta meidän ja muidenkin kanssa.
Isäni oli tuonut aikoinaan Itävällasta minulle pienen repun, mikä oli kuin pieni karhunpentupehmolelu. Silloin ei vielä Suomessa ollut eläinhahmoisia lastenreppuja, joten tuo oli hyvin spesiaali. Nallella on pieni hieman vinossa oleva nöpönenä. Siitä se sai heti nimekseen Nöpö. Nöpö kulki matkassani joka paikkaan. Lapin lomilla se kulki mukana hiihtäessä ja lasketellessa. Aina välillä pysähdyttiin kaivamaan repusta herkkueväitä. Yleensä oli mukana Dumle-tikkari, suffeli ja mehutetra. Toimi Nöpö myös tyynynä automatkoilla.
Kävin eilen vanhempieni luona ja isä kertoi siivonneensa varastoa. Hän oli löytänyt sieltä minun lapsuuden aarteita. Kätköistä löytyi koristenukkeja, pieniä posliiniesineitä ja minun koulupiirrustuksia. Näiden lisäksi sieltä löytyi Nöpö. En tiennyt, että se on vielä olemassa. Nyt reilu kolmekymmentä vuotta myöhemmin oli äitini pessyt Nöpön puhtaaksi. Repun hihnat oli haurastuneet ja murentuneet kokonaan. Päätin, että vien Nöpön korjattavaksi, jotta tulevaisuudessa pikkuinen lapsemme voi sitä sitten käyttää. Piirtelen innoissani mielikuvia, joissa pieni tummatukkainen pienokainen on itse pakannut nallereppuun salaisia retkieväitä ja kantaa Nöpöä selässään onnellisena. Mietin jälkikäteen, että taisi isä löytäessään Nöpön ajatella adoptioisovanhemmuutta ja tulevaa pientä perheenjäsentä. Tämä oli varmastikin isän tapa näyttää minulle, että haluaa olla mukana adoptioprosessissamme.
Adoptiomatkalla 