Kasvatus

Adoptioneuvonnan kotitehtävämme koskee kasvatusta ja vanhemmuutta. Kysymykset vaikuttavat vaikeilta. Olen yksin kotona mieheni ollessa töissä. Sytytän kynttilöitä ja alan miettimään kysymyksiin vastauksia.

Yritän palata omaan lapsuuteeni ja miettiä miten omat vanhempani ovat minut kasvattaneet. Olen perheen kolmas lapsi ja silti olen aina tuntenut olevani rakastettu. Johtuisiko tuo siitä, että ikäeroa siskooni ja veljeeni on useampi vuosi ja olen ollut aina perheen pienin ja ”lellityin”. Vaikka perheeni ei ole koskaan ollut varakas, koen nyt aikuisena, ettei minulta lapsena puuttunut mitään. Sairastelin lapsena ja oli usein sairaalassa. Silti on jäänyt tunne, että minusta on huolehdittu hyvin.

Kun minun pitäisi vastata, mitä saamastani kasvatuksestani haluaisin välittää omalle lapselleni ja mitä taas en haluaisi, olen vaikeuksissa… En löydä konkreettisia vastauksia. Palaan taas lapsuuteni muistoihin, joissa olin sairaalassa. Isäni jäi luokseni melkein joka ilta siihen asti, kunnes nukahdin. Tuolloin ei vielä vanhemmat pystyneet yöpymään sairaalassa lapsen luona. Muistan puristaneeni isäni peukaloa kovaa, ettei hän karkaisi. Eikä hän karannutkaan. Vasta kun olin nukahtanut sikeään uneen, oli isä lähtenyt kotiin äitini, siskoni ja veljeni luokseni. Heräsin aina vasta aamulla ja kohta jo äitini tuli paikalle.  Vanhempani saivat minut luottamaan, etten ole sairaalassa yksin pitkään aikaan, ja että kyllä kohta jompi kumpi heistä on luonani. Tuon turvallisuuden tunteen luomisen haluaisin osata viedä oman lapseni kasvatukseen.

Äitini tuli kotiimme vierailulle. Kerroin hänelle meidän kotitehtävistämme. Hän mietti hetken, kunnes kertoi, että olisi voinut olla parempi vanhempi. Hän koki, että sisarukseni jäivät paitsioon minun sairastaessa. Veljeni ja siskoni olivat usein tätini kanssa, kun isä ja äiti olivat töiden jälkeen vuorotellen luonani sairaalassa. Vaikea asia pattitilanteessa. Miten huomioida muut lapset, kun yksi vaatii hyvin paljon huomiota. Mietin, että meidän kohdallamme ei tule olemaan tuollaista tilannetta, koska lapsi jota niin kovasti odotamme, tulisi olemaan ainokaisemme. Hän saisi meidän kaiken huomiomme.  Jäin miettimään äidin sanoja ja sisarusteni kasvatusta. Mitä en haluaisi viedä oman lapseni kasvatukseen. En halua, että lapsemme tulisi koskaan kokevansa olevansa meille vähemmän tärkeä kuin joku muu.

Lapsuuteni ja kasvatukseni ovat siis mielestäni olleet parhaita mitä minulle olisi voinut olla. Vaikka on niitä ikäviäkin muistoja, niin vanhempani tekivät aina parhaansa. Haluan, että lapsemme kokee myös tämän saman tunteen kuin minä nyt, uhmaiän ja murrosiän vaiheidenkin jälkeen.