Vietimme ihanan mökkijuhannuksen. Olimme mieheni, vanhempani ja mieheni äidin kanssa järven rannalla. Sää suosi meitä kesän juhlijoita. Nautimme uimisesta ja pitkistä valoisista illoista uiden, syöden ja pelaten pihapelejä.
Luin lehdestä juhannustaioista. Mietin, että olisipa ollut yksikin sellainen, millä saisi tätä adoptioprosessin nopeammaksi. Yritin keksiä itse uusia taikoja. Unelmoin laiturilla ihastellessa nousevaa aurinkoa ja samaan aikaan nousevaa kuuta. Vielä joskus lapsemme kanssa ihastelemme yötöntä yötä.
Meidän adoptioneuvonta vain jatkuu. Tapasimme uuden sosiaalityöntekijämme. Ristiriitaiset tunteet jäivät tapaamisesta päällimäiseksi mieleen. Olimme asettaneet itsellemme takarajan, että vuoden vaihteeseen mennessä meillä on lupa. Tämä raja siis on ollut meidän tavoite, jota kohti maltillisesti olemme menneet. Uusi sossumme tyrmäsi aika-rajan heti. Se oli taas uusi märkä rätti kasvoillemme. Toisaalta hänen kanssaan oli helppo tehdä suunnitelmat loppuneuvontaosiolle. Saimme sovittua seuraavat tapaamisajat kalenteriin. Saimme myös tietoa kotiselvityksen aikataulusta eli kuinka kauan hänellä kestää kirjoittaa kotiselvitys ja milloin mahdollisesti saadaan lupahakemus eteenpäin. Mahdollisesti ensi keväänä. Jos kaikki siis sujuu hyvin.
Juhannustaikoja tein siinä toivossa, että tämä kuluva vuosi kuluisi nopeasti ja että kaikella olisi tarkoituksensa. Itse koen, että olemme mieheni kanssa jo niin valmiita vanhemmiksi kuin vain voi olla. Mutta ehkä meidän pienen pieni lapsukainen ei vielä ole valmis.
Mutta nyt nautin kesän lämmöstä ja kauniista luonnosta haaveillen tulevasta.
Adoptiomatkalla 